Pidemmittä puheitta TL;DR -versio heti tähän alkuun:
Lähden toistaiseksi järjestäytyneestä transaktivismista ja pyrin muutoinkin vähentämään tarpeellisissa määrin ainakin tiettyjen aktivismin muotojen toteuttamista. Teen edelleen mielelläni yhteistyötä, konsultointia ym erikseen näin sovittaessa, tai sitten ohjaan kysyjän parhaani mukaan eteenpäin. Älä siis epäröi ottaa yhteyttä, vaikka en enää esimerkiksi johda yhtään järjestöä. Trans ry:n asioissa pyydän kohteliaimmin suuntaamaan suoraan järjestön viralliseen viestintäkanavaan, eli support.transry.fi .
Kuva: Timothy Meinberg
Syyskuun 2.pvä Trans ry pitää syyskokouksensa, enkä ole asettumassa ehdolle vuoden 2022 hallintoon. Lähden siis “lomalle” järjestäytyneestä transaktivismista. Aktivismi ei minusta lähde kulumallakaan ja jatkan muissa vastuutehtävissäni. Tilanne on kuitenkin tällä hetkellä se, että koen tarpeelliseksi ainakin hetkeksi ottaa etäisyyttä tästä minulle rakkaasta aktivismin muodosta.
Matkani transaktivistina alkoi 2010-luvun alussa – hakeuduin v. 2012 itse transpolille ja v. 2014 tulin virallisesti ja julkisesti kaapista muunsukupuolisena, jonka jälkeen hakeuduin hyvin pian potilasjärjestö Trasekin toimintaan mukaan. Siitä asti, että havahduin siihen, että voin tämänkaltaisen työn kautta antaa takaisin yhteisölle olen palavasti halunnut mukaan päätöksentekoon, naiivina unelmana olla mukana työryhmässä, joka vihdoin saa translain muutettua. Oli valtava kunnia, kun minut valittiin puheenjohtamaan Trasekia pari vuotta myöhemmin, kaikista järjestön puutteista huolimatta. Lähtöni järjestöstä oli ruma ja sitä edeltävät asia myöskin. En ole uskaltanut puhua suoraan niistä asioista missään vaiheessa, enkä vieläkään aio tai uskalla, sillä pelottaa edelleen henkilökohtaiset seuraukset. Olen kuitenkin tänä keväänä vihdoin päässyt traumaterapeutille ja odotan tapaamisten alkamista. Lähetteessä lukee työpaikkakiusaaminen, mikä on sinänsä jännä asia, sillä transaktivismi ei ole koskaan ollut työtä eikä siltä ole tuntunutkaan varsinaisesti. Työstä voi ottaa lomaa. Ihmisoikeusaktivismi on se, mikä ja kuka olen.
Trans ry:n perustaminen ja ensimmäiset askeleet olivat elämäni huippuhetkiin kuuluva asia. Haluan heti tehdä selväksi, että lähtöni ei liity Trans ry:n toimintaan, eikä minulla ole järjestöstä pahaa sanottavaa. Ensimmäisen toimintavuoden aikana järjestö on saanut satoja ja satoja jäseniä. Kasvoimme rytinällä Suomen suurimmaksi transjärjestöksi. Keräsimme myös kymmeniä tuhansia allekirjoituksia Oikeus olla -aloitteelle, jaoimme dysforiaan apuvälineitä ilmaiseksi vähävaraisille, koulutimme, luennoimme, järjestimme tapahtumia ja mielenosoituksia, toteutimme vertaistukea, peli-iltoja, taidenäyttelyn, mesenaattikampanjan, kirjoitimme mielipidekirjoituksia ja vastineita, osallistuimme yhteistyöpalavereihin. Trans ry on minulle – ja uskallan väittää, että myös yhteisölle – äärimmäisen tärkeä ja rakas.
Kuva: Vicko Mozara
Olen kuitenkin päättänyt nyt lähteä tauolle siitä syystä, että olen järjestäytyneen transaktivismini harjoittamisessa päätynyt ristiriitatilanteeseen. Tässä minulle on esitetty palautetta siitä, että olen toiminut puheenjohtajana ja kanssa-aktivistina itsekkäästi, muita heikommassa asemassa olevia yhteisön jäseniä bussittavana (eli bussin alle heittävänä), näkyvyyden ja oman osallistumisenhalun nimissä; että oma näkyvyyteni ja oma, henkilökohtainen aktivismini vie muilta tilaa.
Vaikka tiedän itse kirkkaasti mitkä ovat tavoitteeni, motivaationi ja syyni tehdä transaktivismia, koen kuitenkin olevani aivan kaiken velkaa yhteisölleni, joka kannatteli minut oman prosessini läpi, antoi minulle voimaa ja työkaluja taistella cisteemiä vastaan, auttoi Kelan haastamisessa oikeuteen hormonikorvauksista, jne ad infinitum. Oma kokemus siitä, minkä verran tilaa vien tai minkälaiseen tilaan koen itse olevani oikeutettu ei ole kuitenkaan tässä välttämättä relevantti. Otan syytöksen tosissaan. Olen tietoinen siitä, että näkyvyyteni ja asemani on tuonut minulle valtavasti etuoikeuksia. Minua kuunnellaan, haastatellaan, pyydetään paneeleihin ja kouluttamaan. Olen yrittänyt näitä jakaa eteenpäin, etenkin jos kyseessä on ollut palkkioista tai ns. “hyvästä” näkyvyydestä. Se, että en rankankaan introspektion jälkeen tiedä, mitä olisin voinut tehdä paremmin tai edes toisin tämän osalta ei tarkoita, etteikö ole asioita, mitä olisin tehnyt väärin. Palaute on mielestäni ehdottoman väärässä siinä, että bussittaisin muita yhteisöstä, mutta toisaalta on myös varmasti totta, että minun näkyvyyteni on vienyt muilta mahdollisuuksia tulla kuulluksi – silloinkin, kun olen yrittänyt nimenomaan nostaa yhteisöä ja etenkin muunsukupuolisia, femmejä ja naisia.
Olen pahoillani, että minusta on ollut harmia yhteisölleni. Olen halunnut auttaa ja kantaa osani ja sikäli, kun jaksamista ja energiaa on minulla ollut keskimäärin melko hyvin, olen yrittänyt kantaa aika paljon. Ymmärrän, että tämä on voinut näyttäytyä itsekkäänä. Ajattelen, että oikein yhteisöä kohtaan on nyt se, että otan kokonaan transaktivistina mietintätaukoa. Tiedän toisaalta myös, että en halua omissa henkilökohtaisissa someissani pidättäytyä kommentoimasta ja nostamasta transteemaisia uutisia. Tämän takia puhun järjestäytyneen transaktivismin tauosta – omat asiani jäävät edelleen omaksi asiakseni. Oma sosiaalisen median seinäni on edelleen täysin minun omani ja siinä aion käyttää aivan kaiken tilan näin halutessani.
Hoidan luonnollisesti Trans ry:ssä kauden tehtäväni kunnialla loppuun. Siihen kuuluu mm. STM:n asettaman translakityöryhmän jäsenyys. Järjestön asioista toivon kohteliaimmin tosin jo nyt, että viestitte virallista kautta esim. tikettijärjestelmämme kautta (support.transry.fi).
Toivottavasti kohtaamme näissä merkeissä pian taas!
Tämä on osa 1/3 sarjassamme [ ] Mies [ ] Nainen [x] Muu – juridisesta sukupuolesta. Tämä osuus keskittyy johdattamaan aiheeseen, sekä tarkastelemaan ennakkotapauksia maailmalta.
Suomen tulee ottaa käyttöön ns. kolmas juridinen sukupuoli ja sukupuolineutraali henkilötunnus.
Näin vaatii mm. Feministisen puolueen eduskuntavaaliohjelma 2019 (aloite #27). Luonnollisesti myös Trasek ry vaatii, että sukupuolen moninaisuutta tunnustetaan juridisella tasolla. Mitkä asiat vaikuttavat siihen millaiset ratkaisut ovat meille edes mahdollisia? Miltä näyttäisi ideaalinen henkilötodistus?
Alia Dannenberg kirjoittaa Setan blogissa 6.4.2019 totuudenmukaisesti siitä, että meitä muunsukupuolisia ei tällä hetkellä ole olemassa lain silmissä. Tasa-arvolaki tunnustaa kyllä, että syrjintää voi tapahtua niin sukupuolen ilmaisun kuin sukupuoli-identiteetinkin pohjalta. Tämä on ironista, sillä minä argumentoisin, että juridisen olemassaolon puute on valtion harrastamaan syrjintää, vaikka tasa-arvolakia ei voida siihen soveltaa. Väestörekisterilain 11 § edellyttää nimittäin, että väestörekisterijärjestelmässä henkilölle on annettava henkilötunnus, jonka Väestörekisterikeskus antaa automaattisesti. Siinä todetaan myös, että [henkilötunnus] sisältää tiedon ”henkilön sukupuolesta”.
Tarve muutokseen on siis paitsi olemassa niin myös ajankohtainen ja ilmeinen. Minut on useaan otteeseen pysäytetty lentokenttien turvatarkastuksissa. On syntynyt tilanteita, joissa miespuolinen virkailija on yrittänyt lähettää minut naispuoliselle virkailijalle ruumiintarkastukseen, ja naispuolinen virkailija on hämmentyneenä yrittänyt lähettää minut takaisin miespuoliselle virkailijalle. On ollut tilanteita, missä tarkastajat ovat avoimesti koko jonon edessä kysynyt minulta olenko madam ou monsieur? Minulle on kerrottu, että esimerkiksi salijäsenyyteni perustuu siihen millainen hetu minulla on – eli mihin pukuhuoneeseen minun on mentävä, eikä tässä ollut joustovaraa eikä keskustelumahdollisuutta, vaikka tulin avoimesti vastaan ja kerroin sukupuolestani sekä tilanteestani. Juridista sukupuolta pidetään korkeimpana totuutena ja siihen viitataan niin kouluissa (pukkarit, sukupuolittuneet ryhmät, vessat) kuin rajanylityksissä tai yksinkertaisissa asioinneissakin. Oletko esimerkiksi äänestänyt vaaleissa? Jouduit näyttämään henkkarit. Oletko hakenut postipaketin? Jouduit näyttämään henkkarit. Maailmalla on jo runsaasti esimerkkejä siitä, että passisukupuolenkaan ei ole pakko olla binäärinen – tässä joitain niistä. Huomioithan, että tämä ei ole täydellinen lista!
Eurooppa: Usein esimerkkimaana pidetty Saksa lienee ensimmäinen eurooppalainen maa, jossa kolmas juridinen sukupuolivaihto tuli voimaan. Päätös tehtiin vuonna 2013 – on toki mainittava, että se on Saksassa vaihtoehto vain intersukupuolisille lapsille ja trans-/muunsukupuoliset aktivistit taistelevat edelleen siitä, että hekin saisivat mahdollisuuden valita tämän kategorian. Asia on ongelmallinen monella tapaa intersukupuolisten osalta, sillä kenenkään ei pitäisi joutua tilanteeseen, jossa passi paljastaa tällaisen asian itsestään ilman että on itse suostunut siihen – ylipäänsäkin sukupuolimerkinnän tulisi perustua omaan ilmoitukseen. On kamala ajatus, että jonkinlainen X-kategoria luotaisiin tapana syrjiä intersukupuolisia, joten olisi ehdottoman tärkeää, että asianomaisia kuultaisiin siinä vaiheessa, kun asia tulee käsittelyyn Suomessa. Voi kuulostaa mitäänsanomattomalta ongelmalta, mutta sillä on suurikin merkitys miksi tämä kolmas kategoria nimetään – onko kyseessä nimenomaan jonkinlainen muunsukupuolisuus, intersukupuolisuus, vaiko esimerkiksi epäbinäärisyys?
Itävallassakin käydään samantyyppisiä keskusteluja ja Itävallan perustuslakituomioistuin on vuonna 2018 European Convention of Human Rights-dokumenttia tulkiten ehdottanut mm nimikkeitä divers (”monimuotoinen”), inter ja offen (”avoin”). Tanskassa asia on hoidettu sikäli hyvin, että heitä olivat ohjeistamassa Trasekinkin kattojärjestönä toimiva Transgender Europe. Transihmiset voivat saada X-merkityn passin hakemalla, eikä siihen vaadita lääketieteellistä prosessia – joskin X:n saa vain, jos ei ole tehnyt juridista (binaarista) sukupuolenkorjausta, mikä on todella ongelmallista. Toivottavasti tähän tapahtuisi jokin muutos pian.
Aasia, Australia ja Oseania: Australiassa tuli vaihtoehto ”X” perinteisten ”M/F”-merkintöjen lisäksi jo 2003, jolloin tämä tuli mahdolliseksi intersukupuolisille, jotka halusivat itse vaihtaa merkinnän. Käytännössä tarvittiin siis syntymätodistus, jossa sukupuoli oli merkitty nimikkeellä ”indeterminate”. Vuonna 2013 X-merkintä avattiin kaikille täysi-ikäisille ja vuonna 2014 X-merkintä tuli myös syntymätodistuksiin. Nykyään useat kansalaisjärjestöt ovat yrittäneet saada X-merkinnän muutettua niin, että se vastaisi ”non-binarya”, eikä niinkään intersukupuolisuutta, joskin yhteisöltä on tullut kritiikkiä tätä kohtaan. Niin sanotussa Darlington Statementissä 2017 is-yhteisöjen jäsenet ja liittolaiset toteavat, että juridinen sukupuolen määrittäminen itsessään perustuu rakenteelliseen väkivaltaan, vaikka M/F-merkintöjen lisäksi olisi saatavilla X.
Intiassakin on vaihtoehtoja, joskin Intian hijrat ovat kulttuurihistoriallisesti merkittävässä asiassa, eikä tätä mallia oikein voi soveltaa Suomeen. Nepalissa taas tuli loppuvuodesta 2007 Nepalin Korkeimman Oikeuden päätös, joka loi kolmannen sukupuolikategorian (others). Päätös varmisti myös, että ”muu”-passin sai itseidentifikaation kautta, ei niinkään lääkäreiden lausuntojen.
Ontarion maakunta, Kanada, on alkuvuodesta 2017 tarjonnut ihmisille mahdollisuuden merkitä sukupuolensa X:llä ainakin ajokorteissaan. Brittiläisessä Kolumbiassa syntyi huhtikuussa 2017 vauva, jolle hänen muunsukupuolinen vanhempansa halusi merkata sukupuolineutraalilla merkinnällä, ”U” (undetermined/undefined). Merkintä meni läpi ns. terveyskortissa, mutta maakunta ei suostunut antamaan lapselle sukupuolettoman syntymätodistusta. On todennäköistä, että terveyskorttimerkintä onnistui vain siitä syystä, että vauva syntyi kotioloissa, eikä paikalla ollut lääkäreitä kirjaamassa binääristä sukupuolimerkintää. Vanhempi, Kori Doty, on sittemmin muiden trans- ja intersukupuolisten aktivistien kanssa vienyt maakunnan oikeuteen todeten, että sukupuolen merkitseminen syntymätodistuksiin on syrjintää. En ole löytänyt tietoa siitä, miten asialle on käynyt. Elokuussa 2017 Kanadassa päätettiin mahdollistaa X:n lisääminen passeihin, joskin sukupuolineutraaleihin passeihin päätettiin jättää myös joko M- tai F-merkintä toistaiseksi, jotta matkustaminen olisi mahdollista ja ”muiden maiden juridiset vaatimukset” olisi mahdollista täyttää.
Miten kansainvälinen lainsäädäntö vaikuttaa siihen, millaisen ratkaisun voimme täällä Suomessa tehdä? Mitä tapahtuu, jos X:llä merkityillä henkkareilla varustettu henkilö ylittää rajan maahan, jossa transsukupuolisuutta pidetään sairautena, ellei jopa jonkinsorttisena rikoksena – ja mitä se tarkoittaa käytännössä suomalaisille muunsukupuolisille? Mietitään näitä seuraavaksi!
Mikä huikea kunnia! Olen ehdolla QX Awardsien kategoriassa Vuoden Trans tänä vuonna, huraa! Ja katso mitä tyyppejä kategoriassa on kanssani. Näistä on mukana esimerkiksi hyvä rakas ystäväni, koomikko Jamie MacDonald, sekä minullekin laulutunteja antanut samettikurkku Demian Seesjärvi.
Ajattelin käydä joitain ”tärppejä” läpi – vaikka kilpailu on leikkimielinen, eikä tärkeintä tässä ole missään nimessä se, kuka voittaa ja kuka ei, niin tämä on hyvä mahdollisuus nostaa esiin upeita tyyppejä ja meidän yhteisöissä olevaa moninaisuutta.
Vuoden Keep up the good work -kategoriasta bongasin kaksi tärkeää tapahtumaa: Drag me to HEL on drag-kollektiivi, jota luotsaa Lola Vanilla ja Lamey Crackhouse. Siinä on mukana House of Vanilla, House of Crack, House of Jaahas sekä House of Auer. Queerlesque, drag, crustlesque, mitä näitä on – House of Jaahaksen Shady Stardust sanoi viikonloppuna, että se, mitä he tekevät on punkkia, koska se on yhteisöltä yhteisölle, ihmisiltä, joilla ei ole rahaa tehdä korkean budjetin dragia. Ja hyvä näin, sillä tämä tarkoittaa luovuutta ja intohimoa. En voi mitenkään kuvailla miten paljon kunnioitan näitä taiteilijoita ❤ Toinen kategoria on kuoronörtin unelma: Queertune on ensimmäinen pohjoismainen LHBTIQ-kuorofestivaali, ja tämä saa onneksi jatkoa nyt ensin Tukholmassa ja sitten Kööpenhaminassa. Kuoronörttinä laulan itse Brahe Djäknar -kuorossa (ykkösbassoa) ja kuorolaulu todellakin parantaa elämänlaatua.
Vuoden show, näytelmä -kategoriasta nostaisin esiin Tom of Finland -musikaalin, joka oli uskomaton nautinto. Näyttelijätyö oli loistavaa, visuaalisesti se oli vaikuttava ja musiikki loistavaa. Lisäksi Turun kaupunginteatteri oli hienosti mukana Prideissä ja muutenkin ”kentällä” – puhumattakaan siitä, että
Vuoden laulaja/näyttelijä/TV-persoona -kategorian upea Tero Hetero (kuvassa) on muunsukupuolinen rap-artisti. Siitä asti, kun buukkasin hänet esiintymään Turku Prideille viime vuonna olen kuunnellut ahkerasti. BILEET BILEET BILEET! Tero Heteron musa on tanssittavaa, rauhallista ja samalla menevää, herkkää ja samalla fiilis on huipussaan. Pakko mainita, että Kristoffer Ignatius on myös upea, herkkä ja ihana tyyppi, mutta jotenkin haluaisin nyt nähdä, että tämä jotain aivan uutta ja siistiä tekevä muunsp. taiteilija saisi tunnustusta tässä kategoriassa. Sen sijaan Kristoffer voisi saada ääneni Vuoden homo/bi -kategoriassa!
En nyt keksi muuta vaihtoehtoa kategoriaan Vuoden hetero, kuin että radikaalipappi Kai Sadinmaasaisi kiitoksensa voiton muodossa. Tyyppi on tehnyt VALTAVASTI kirkon sisällä nostaakseen keskustelua samansukupuolisten parien oikeuksista – eikä jättänyt asiaa keskustelun tasolle. Kai on silmissäni modernin pappeuden ja lähimmäisenrakkauden ilmentymä ❤
Olen aina itse ensisijaisesti aktivisti, en poliitikko, joten tässäkään kohtaa oma puolue”velvollisuus” ei tule ekana. Sen sijana nostaisin kategoriassa Vuoden poliitikko esille Noora Tapion, jonka nostimme Trasekin kanssa esiin jo kuntavaalien aikaan. Noora on nimittäin tietääksemme ensimmäinen julkisesti muunsukupuolinen valittu kunnanvaltuutettu Suomessa! Nuori poliitikko on tehnyt hyvää työtä ja koen itsekin vahvaa samastumista Nooraan, joka sekoittaa politiikan ja aktivismin rajoja.
Muita hyviä ehdokkaita on runsaasti myös, joten muistathan käydä äänestämässä! Päivitän tähän äänestysohjeet, jahka ne saapuvat 🙂
Låt mig börja med att gå rakt på sak: Åbo Akademi är inte ett så jämställt universitet, arbets- eller studieplats som de låter förstå på den polerade ytan.
Jag är anställd vid Åbo Akademi som forskare vid Minority Research Profile och som föreläsare vid genusvetenskapen (Öppna universitetet). Jag är också fortfarande inskriven studerande på genusvetenskapen och jag hoppas kunna ta ut mina papper som magister i vår, efter att tidigare skrivit en kandidat i cellbiologi (det är en lång historia det här med att byta ämne, men jag ångrar inget!) . Jag har varit aktiv i studentlivet genom att försöka ge tillbaka av min expertis, som ju kan argumenteras falla inom ett ganska nischat ämne. Därför sitter jag till exempel i universitetets jämställdhetskommitté som studeranderepresentant.
Våren 2017 hade det börjat föras ljud om könssensitiva (= -neutrala) toaletter i Akademin. Åbo Akademis Studentkår hade fått förfrågningar om saken och skickade vidare ärendet till universitetets jämställdhetskommitté, där jag satt med. Tidigare det året hade jag hjälpt CampusSport, Åbos högskolors gemensamma gympasystem för universitetsidrott, med toalett- och omklädningsrumsskyltningen. Det råkade sig så fint att Pekka Piippo från designagenturen Hahmo Design Oy hade fått en beställning från Taiteen Edistämiskeskus, Centret för konstfrämjande, för en könsneutral vessasymbol. Pekka hade designat symbolen med hjälp av Seta rf och symbolen togs i bruk. Så här blev det att se ut på CampusSport, då vi fått lov av Pekka att använda symbolen:
Bild: Joonas Niemi
CampusSport har alltså fortfarande kvinno- och mansomklädningsrum och -toaletter, men fixade ett neutralt omklädesrum och en toalett för dem av oss som inte är kvinnor eller män. Det här var otroligt viktigt för mig som inte vågat eller kunnat träna på offentliga institutioner så som gym sedan jag inte längre kunde använda binära omklädningsrum. Jag har provat på båda binära sorter, men det skär sig oftast iom det att jag skulle vilja duscha och t.ex. fara på jobb direkt efter.
På jämställdhetskommitténs möte 16.5.2017 (närvarande vicerektor Christina Nygren-Landgärds (ordf.), Jenny Lindgren, Peter Nynäs, Disa Svenskberg, personaldirektör Mika Wulff, Matias Erlund, Tuija Numminen (sekr.), Rusi Jaspal (ÅA:s minoritetsforskningsprofil), Ole Karlsson, Malin Siimes samt ÅAS socialpolitiska expert Monika Antikainen) konstaterades följande i paragraf 6:
Könsneutrala toaletter
Jämställdhetskommittens medlem Panda Eriksson presenterade behovet av könsneutrala toaletter och en symbol som tagits fram för CampusSport. Användning av denna symbol i skyltning skulle kräva betalning av ersättning för licens till rättighetsinnehavaren vid Hahmo Oy. Kommittén diskuterade fördelar och nackdelar med gemensamma toaletter och föreslår att alla toaletter för bara en person, inklusive handikapptoaletterna skyltas som könsneutrala medan de större utrymmena förblir dam- eller herrtoaletter. För att förenhetliga skyltningen kunde symbolerna för dam- och herrtoaletter förnyas med samma symbol som CampusSport enligt uppgift har gått in för. Ordförande för initiativet vidare för diskussion och eventuellt beslut.
Jag anmälde redan vid mötet att jag inte vet om Hahmo Oy kräver licens, men att vi fick den gratis med CampusSport (tack Hahmo Oy!) och att jag därför gärna tar reda på hur situationen ser ut för universitetet. Jag skaffade därefter lov av Pekka Piippo att få använda symbolen licensfritt under tiden som ärendet gått framåt av ordförande. Notera alltså i det här skedet att för att säkerställa att studerande som till exempel på grund av religiösa frågeställningar eller upplevelser av sexuellt våld ska få gå på toaletten utan att känna sig otrygga så rekommenderade jag och även jämställdhetskommittén att stora ”badrumstoaletter”, alltså sådana, med flera bås i, skulle förbli könade till män och kvinnor, och att bara de vessor som har en enda toalett skulle ändras till unisex med symbolen som Hahmo tagit fram.
Så kommer augusti 2017. Åbo underrättelser skriver om hur ÅA inför könsneutrala toaletter. Hurra! Hurra! Men vänta nu. En mansfigur och en kvinnofigur? Jag hade ju använt en stor del av jämställdhetskommitténs mötestid åt att förklara varför det inte är transvänlig symbolik, det där med binära figurer. Vi hade kommit överens om symbolen som Hahmo gjort. Under Åbo Pride 2017, som jag var huvudproducent för, tackar vi av Åbo Akademi som huvudsponsorer till evenemanget. Dåvarande (numera f.d.) dekanus för FHTP Pekka Santtila glädjer sig över toaletterna åt mig innan vi går upp på scen och skakar hand. Jag skrattar till och säger att ja, det är ju problematiskt det här med binärsymboliken trots att vi bestämt annorlunda? Santtila säger att det handlar om en tillfällig lösning, något som var snabbt och lätt att förverkliga innan sommarlovet. Inget som ska bli beständigt, utan ett sätt att snabbt förbättra saken ens lite innan vi hunnit få de riktiga skyltningarna.
Förvaltningsdirektör Ulla Achréns beslut kommer till kännedom (det har jag sagt i en intervju att jag inte sett förut, men jag insåg när jag gick igenom mina e-mail om frågan att det är sant att jag har fått beslutet per e-post, om än jag inte förstått hur slutligt det var, utan närmast trodde att det handlade om ”next move” i diskussionen med förvaltningen):
Jag skriver ett mail till jämställdhetskommittén där jag använder orden jag vädjar för att vi gör det här rätt. Jag får ett svar av ÅAS socialpolitiska expert som säger:
”Studentkåren har också uppmärksammat förvaltningsdirektören om detta redan innan beslutet i går skickades ut till kommittén i hopp om att beslutet kan revideras i enlighet med jämställdhetskommitténs önskemål.”
Jag kommer tillbaka till universitetet och den 6. september mailar jag nya dekanus för FHTP Mikael Lindfelt när jag får veta att Santtila avgått. Jag skriver och ursäktar mig över att jag inte vetat att det skett en förändring i personalen och att Santtila bett mig vända mig till Lindfelt för att fortsätta diskussionen. Jag har tidigare hört att ledningen ska ha tvekat eftersom de inte vetat om licensfriheten. I mitt mail 6.9. står det så här:
”Vi rekommenderade den numera väldigt populära logon som används t.ex. av Taiteen edistämiskeskus, gjord av Hahmo Oy: http://www.kulttuuriakaikille.fi/blogi.php?aid=16168 . Då blev “problemet” att den än inte var licensfri och så vitt jag förstod var det orsaken att rektor tvekade till dess användning. Nu har den publicerats fritt och rekommenderas även av Kultur för Alla -tjänsten. Jag har även informerats om att Studentkåren har gjort rekommendationer som säger att den nuvarande “korrigeringen” inte är bra åt förvaltningsdirektören i hopp om att ärendet snabbt skulle behandlas på nytt nu när licenssituationen förändrats. Hur kunde jag gå tillväga för att nu få jämställdhetskommitténs rekommendation tillkännagiven och klistermärkena bytta till bättre? ”
Jag får inget svar. Jag väntar. Jag har mailat av och an, av och an med jämställdhetskommittén också, bett dem reagera på situationen. Ordförande skriver åt mig i ett mail redan 5.9.:
”Toaskyltningen är inte på vår agenda för tillfället eftersom det har fattats beslut och åtgärder har tagits. Jämställdhetskommittén tog ett initiativ och förvaltningsdirektören fattade beslut.”
Jag svarar, förklarar igen problematiken och hur otroligt litet det här ärendet sist och slutligen är – jag erbjuder mig själv att sköta om hela saken så att inte ordförande ska behöva stressa med det, jag erbjuder mig till och med att aktivera studerande att komma och fixa klistermärken vid behov. Ordförande svarar inte längre åt mig. Saken tigs ihjäl på möten och jag är så trött att jag inte tar upp saken innan jag vilat över jullovet.
Den 2. februari 2018 får jag höra av studentkårens representant att Studentbladet ska skriva en juttu om ÅA:s könsneutrala toaletter. De undrar om jag som sakkunnig skulle kunna uttala mig. Jag samlar energi och skriver ett nytt mail åt dekanus 2.2.2018:
”Hej igen Mikael,
Nytt år och jag försöker igen med den här från [tryckfel: frågan] (se nedan). De ringer mig från Studentbladet på måndag och tänkte att det är bra att veta om situationen gått framåt!
Mvh Panda ”
Jag vet inte om det är ”hotet” om uttalandet i Studentbladet som gör saken eller om något hänt med det första mailet, men jag får äntligen svar. Lindfelt svarar:
“Jag förde din förfrågan vidare till personer i ÅA:s ledning, fick svaret att saken behandlats utförligt i ÅA:s jämställdhetsnämnd (innan du skrev till mig), och att ÅA för tillfället inte har planer på att göra ändringar till de beslut som tagits.”
Jag skickar saken till jämställdhetskommittén 6.2., briefar dem om vad som hänt sedan senast och skriver att ”jag ber alltså att vi tar upp saken i nästa möte och puffar framåt frågan så att vi faktiskt får tillgängliga toaletter”.
Ordförande svarar nästa dag:
”Jo, jämställdhetskommittén behandlade toa-ärendet och gav förslag för skyltningen. Det fattades beslut i ärendet och jämställdhetskommitén har inte toa-ärendet på sin agenda nu”.
Jag förstår inte – jag har levt i tron att kommittémedlemmarnas roll är att lyfta upp frågor som är problematiska, inte att det är ordförande som bestämmer hur agendan ser ut och medlemmarna som endast säger sin åsikt om de frågor som det ovanifrån uppfattats värt att tycka till om. Det framhävs inom andra frågor som jämställdhetskommittén jobbar med att ”mångfald ingår ju också i ÅAs värden”. Jag svarar åt ordförande och kommittén:
”Som sagt har det anmälts åt mig av f.d. dekanus att den nuvarande lösningen med binära symboler i ÅA:s toaletter endast är tillfällig. Därtill hänvisade nya dekanus till kommitténs behandling av ärendet, vilket är felaktigt, eftersom vi inte i kommittén gett ett utlåtande som reflekterar den nuvarande situationen. ÅAS styrelse har också fått meddelande om saken på hösten och SE [den socialpolitiska experten] har då konstaterat att styrelsen stöder mitt förslag att korrigera.
Åbo Akademis jämställdhets- och likabehandlingsplan 2015-2017 konstaterar att ”Jämställdhetsarbetet handlar om att skapa en studie- och arbetsmiljö som är fri från diskriminering och där mångfald respekteras.” (boldad text min). Den säger även ”Åbo Akademi arbetar för att förebygga fördomar mot och diskriminering av personer som tillhör […] en könsminoritet.” (Planen via ÅA:s hemsida, lagtexten via Finlex)
Därtill klargör jämställdhetslagen paragraf 6 c att människor inte får sättas i olika ställning på grund av könsidentitet eller könsuttryck och paragraf 8 b att detta binder läroanstalter.
Jag förstår att det här är svårt att förstå för dem som inte behöver uppleva systemisk transfobi dagligen. Det här är ändå en skrattretande skamfläck då organisationen som borde vara bakom marginaliserade studerande, dvs jämställdhetskommittén, behandlat saken och den ändå inte lösts. Jag beklagar på förhand att jag kommer att ta samtalet med Studentbladet, och föra saken vidare andra vägar, om kommittén inte har möjlighet att ta upp saken igen efter att jag bett om att införa den på nytt i agendan.”
Ordförande hänvisar till att ÅA har ”valt att visa detta genom att ändra skyltningen enligt internationellt gångbar skyltning. Sedan har vi fått ändra skyltningen tillbaka på hittills ett ställe eftersom det finns personer som p.g.a. sin tro inte kan gå till toaletter där ”det andra könet” vistats. Det är inte alltid så lätt och var och en har sin uppfattning om vad som är mest likabehandlande. ÅA har valt en medelväg för att kunna uppfattas så likabehandlande som möjligt utifrån de flestas synvinkel”. (7.2.)
Jag skickar ett till, klargörande mail, ber kommittén komma ihåg att de stora koppi-toaletterna, som faktiskt vi själva har rekommenderat att ska hållas binärt kodade, har blivit kodade med både kvinno- och mansfigur, vilket går emot precis alla rekommendationer som vare sig kommittén eller förvaltningsdirektören har gjort.
Jag får inget svar, men jag skickar vidare frågan till Salla Tuori, biträdande professor i genusvetenskap. Jag är helt slut. Jag är helt, helt totalt slut. Jag är anställd vid Åbo Akademi – i två positioner därtill, och inskriven i akademin som studerande sedan 2010. Jag är universitetet, tillsammans med de många andra vackra människor som funderar på kön, feminism, människorättigheter, forskningskarriärer, menslådor och allt jag vill är att kunna kissa på kampus. Det som tar ut mig mest är systematiken i det hela. Hur vi ständigt polerar ytan, skriver vackra ord om vår minoritetsforskningsprofil, vår ställning med minoritetsspråket svenskan, men sen hänvisar till att det finns olika bilder av vad som är likabehandlande, trots att det beslut som tagits framhäver vikten av att behålla även könade toaletter. I det här skedet tar Salla fram att förvaltningsdirektörens och jämställdhetskommitténs beslut faktiskt är emot varandra, och att det inte är hållbart då till exempel dekanus hänvisar till att ÅA gjort sitt beslut på basis av jämställdhetskommitténs rekommendation (speciellt då det framkommer att han inte är medveten om ett glapp dessa två emellan).
Jag tar kontakt med mina vänner i Jämställdhetsombudsmannens kontor som stöder mig: det rekommenderas verkligen könsneutrala toaletter. Vi är överens om att det också behövs könade toaletter för t.ex. kvinnor som inte på grund av sin tro kan använda samma toaletter som männen. Jag tar kontakt med mina vänner i Kultur för alla -tjänsten som stöder mig: det rekommenderas verkligen könsneutrala toaletter.
En vän till mig som är insatt i ledningen formulerar sig väl: ärendet har utvecklats till ett plan som är helt jävla absurdt. Beslutsprocessen är dimmig till och med för oss som är insatta i strukturerna som kommittémedlemmar och anställda – och högre upp i ledningen. Ingen vet (förutom ordförande?) när och hur saken har gått framåt och vilka vägar. Åbo Akademi jobbar arslet av sig för att kunna profilera sig inom minoritetsforskningen, att vara en föregångare, men det går inte djupare än ytan. Ingen respekt visas experterna, dem med kunskap, både organisationer och personlig kunskap, då det kommer till inklusivitet och mångfald. Det är verkligen inte länge sedan vi levt i en värld med rejäl lgbti+ -fobi, där tillhörandet av en sexuell eller könsminoritet kunna skada den akademiska karriären. Och här sitter vi och orkar ställa till med ett helt år fullt av soppa på grund av några klistermärken?
Den genusvetenskapliga ämnesföreningen Judith är med på noterna och vi påbörjar den lilla revolutionen som har väntat så länge fredagen den 16. mars efter att jag gett en detaljerad intervju åt Åbo Underrättelser. Situationen som ingen vinner på ska bort: De könade toaletterna ska få förbli könade så att de som inte vill sitta bredvid människor av andra kön och kissa ska få gå på kvinno- och herrtoaletter. Det enda vi frågar efter är att också de av oss som inte faller inom kvinno- och herrkategorin ska få göra det samma.
Den genusvetenskapliga ämnesföreningen Judiths ordförande Ansku krafsar bort klistermärken från Arkens toalettdörr på eftermiddagen 16.3.2018. Foto: undertecknad
16.3. på kvällen kommer Åbo Underrättelsers artikel ut. Efter min intervju kommer Achréns och jämställdhetskommitténs ordförandes kommentarer:
Ordförande: Vi borde ha utrett bättre
Förvaltningsdirektören Ulla Achrén säger att toalettfrågan fått allt för stor uppmärksamhet i jämställdhetskommittén.
Hon säger att kommittén i stället borde fundera på jämställdhetsfrågor som berör anställningar och lönenivåer på ÅA.
Dessutom ifrågasätter hon hur stor del av de studerande som Panda Eriksson verkligen representerar.
– Kanske borde man göra en enkät om det.
Achrén säger att ÅA delvis retirerat i frågan om könsneutrala toaletter på grund av de klagomål som också Eriksson nämner.
En del toaletter med flera bås har alltså gjorts om till traditionella dam- och herrtoaletter.
Införandet av könsneutrala toaletter har också lett till att städarna måste besöka dem oftare, tillägger Achrén.
Vad gäller kritiken mot valet av symboler säger hon att ÅA valde symboler som var internationellt gångbara.
Vicerektor Christina Nygren-Landgärds instämmer i att jämställdhetskommittén borde syssla med viktigare frågor.
Dessutom tycker hon att jämställdhetskommittén var lite för ivrig i sitt initiativ.
– Vi borde ha utrett bättre, haft fler möten, diskuterat mera.
Nygren-Landgärds syftar på kritiken mot de könsneutrala toaletterna, och att de upplevs som snuskigare än förr.
Dessutom hade kommittén inte över huvud taget beaktat att frågan är knepig för folk med en muslimsk övertygelse.
Några punkter igen, alltså:
1) Min rekommendation, jämställdhetskommitténs rekommendation, förvaltningsdirektörens rekommendation och Finlands jämställdhetsombudsmans rekommendation har under hela processen varit att de stora könade toaletterna ska få förbli könade till män och kvinnor, för att säkerställa t.ex. att nämnda muslimska studerande och personal ska ha lätt att gå på toa. Det är en ren och skär lögn att kommittén inte lyft fram frågan – den ingick i presentationen jag höll på jämställdhetskommitténs möte på våren 2017. Det är inte alltså alls en fråga om pengar, om städare, om snusk – det att någon mot alla instruktioner gått och smällt upp fel skyltning är helt enkelt inte en orsak som duger till att backa i hela frågan – gör om, gör rätt.
2) Kommittén borde inte alls fokusera på andra frågor istället. Det finns ingen orsak att utesluta en viktig sak för att något annat känns viktigare för någon, då vi ju har haft både tid och rum att fundera på saken över ett års tid och det kommit otaliga erbjudanden om att sköta toa-ärendet separat, så att inte ordförande ska behöva bära bördan. Kommittén har därefter behandlat frågor om anställning och lön ett flertal gånger.
Jämställdhet är inte jämställdhet då den endast gäller några kön – jämställdhet per definition gäller alla kön. Ingen är jämlik – inte heller de kvinnliga professorerna som får mindre lön än sina manliga kollegor trots att deras ärende diskuteras – så länge vi alla inte är jämlika. Det är frågan om grundläggande genusvetenskaplig analys.
3) Achrén ”ifrågasätter hur stor del av de studerande som Panda Eriksson verkligen representerar”. Enligt den senaste skolhälsoundersökningen av THL där högstadie-, gymnasie- och yrkesskoleelever svarade på ett set frågor om hälsa och identitet anmälde ca. 5.6 % att de identifierade sig som något annat än den flick-/pojkstämpel de fått vid födseln. 5.6 %. Det är mer än vi finlandssvenskar, som går för ungefär 5.3 % av befolkningen. Detta är kidsen som kommer att söka sig till högskolor inom något år. Redan jag, som jobbar självständigt och inte är särskilt aktiv inom ämnes- eller institutionsöverskridande grejer på kampus, behöver långt fler än bara mina fingrar för att räkna till trans- eller könsöverskridande eller queer-studerande och -personal som rör sig på Biskopsgatan om jag tänker över saken som hastigast. Oberoende upplever jag det som väldigt trångsynt och förminskande att hänvisa till att det borde göras en enkät om saken – som om jag endast fanns till om det fanns statistik om frågan? Varför duger inte den nationella forskning som statliga institutioner gjort för Åbo Akademi?
Åbo Akademi, skäms. Det räcker inte att använda fina ord så som mångfald och inklusion. Jag har varit den stoltaste ÅA-demiker två år i rad i Åbo Pride med ett universitet som syns och kämpar för transpersoner och sexuella minoriteter men nu sitter jag mitt i en smet som jag aldrig ville in i bara för att jag inte kan göra något åt mitt kön och ledningens ovilja att lyssna. Åbo Akademi har många studerande och personal som hör till en könsminoritet. Vi har till och med forskare i ämnet, så som Alexis Rancken, som forskar i hur könade strukturer skapar och upprätthålls språkligt och genom den här typen av symbolik med fokus på specifikt det binära. Det finns know-how. Rancken kommentade frågan med att det här som nu pågår med symbolkriget bara ”förstärker naturaliseringen av de binära kategorierna”. Det är inte hållbart att göra en stor sak av den polerade ytan om det som finns därunder är ruttet och längden och dramat i den här processen verkar närmast framhäva hur det det på riktigt handlar om är en politisk ovilja och ett strukturellt transfobiskt, bakåtsträvande förhållandesätt. Det handlar bokstavligt talat om att sätta upp några klistermärken – som kanske kostar högst en hundring – och som kan sättas upp av ett team studerande om det känns för svårt. Vi har själva redan finansieringen och människorna. Det här är en sista chans att fixa saken den ”riktiga vägen” – och att i fortsättningen skärpa er med genomskinligheten i beslutsfattningen i dylika, totalt minimala frågor.
Det är med tungt hjärta jag anmälde att jag avgår från jämställdhetskommittén idag 17.3. eftersom jag inte längre vill legitimera verksamheten. Min uppfattning av jämställdhet innefattar alla personer – för att låna Maya Angelou: The truth is, no one of us can be free until everybody is free.
Panda Eriksson
Transperson
Ordförande för Trasek rf, patientföreningen för trans- och intersex-personer
Timlärare i genusvetenskap vid Åbo Akademis öppna universitet
Forskare i Minoritetsforskningsprofilens projekt Living with hiv in Finland vid Åbo Akademi
Magisterstuderande i genusvetenskap vid Åbo Akademi
Vuosi vaihtui ja monet pienet asiat minun elämässäni sen myötä. Koska monen yhdistyksen toimintakausi on yhtä kuin tilikausi, joka on yhtä kuin kalenterivuosi, niin tieni Turun seudun Seta ry:ssä sekä Regnbågsankanissa päättyivät, kun jättäydyin hallituksista pois. En osannut vielä reilu vuosi sitten arvata, miten paljon töitä minulla olisi, saati miten intohimoisesti tulisin suhtautumaan Trasekin työhön. Havahduin vuoden aikana uudestaan ja uudestaan siihen, että transihmisten ääntä kuullaan lähinnä silloin, kun halutaan joku raflaava otsikko tai selviytymistarina. Kun meistä tehdään politiikkaa, niin harvat ja valitut puhuvat ja näihin lukeutuu pitkälti cis-sukupuolisia – eli ihmisiä, jotka eivät ole trans. Moni heistä saattaa olla jopa päteviä ja fiksuja, mutta yritän vääntää nyt rautalankaa niin, että kantani ei jää epäselväksi: nothing about us without us. Transihmisistä ei voi tehdä politiikkaa ilman, että transihmiset itse kertovat, mitä heidän arkeensa kuuluu, sillä se on jotain mitä voi ymmärtää vain kokemuksen kautta. Minä itse, esimerkiksi, toimin hyvällä toimintakyvyllä ja aktiivisena osana yhteiskuntaa, eikä kukaan sen perusteella haluaisi vääntää minusta nyyhkytarinaa. Sen sijaan minua edelleen surettaa ja ahdistaa se miten rajoitetut liikuntamahdollisuudet minulla on, kun pukuhuonepolitiikka on binääriä (paitsi Campus Sportissa!) ja aiheutan lähinnä hämmennystä, kun haluan mennä salille tai uimahalliin. Ei missään oppikirjassa tai artikkelissa kerrota, että transihminen voi kokea näitä vielä vuosia oman prosessinsa jälkeen – ei ylipäänsä kerrota, miten elämä jatkuu prosessin jälkeen. Muun muassa tämän takia Trasek on kasvanut entistä rakkaammaksi minulle ja olen antanut ison osan ajastani sille, että yritän mahdollistaa yhdistyksen näkyvyyttä ja mahdollisuuksia kuulua. Kokemusasiantuntijuutta ei korvaa mikään.
Minä (vas.) ja kumppanini juhlimme uutta vuotta Turussa. Suoristin hiukseni, eikä äitinikään meinannut tunnistaa minua kuvasta!
Tämä on myöskin syy sille, että surettaa se, että aikaa ei vain ole rajattomasti. Muutkin yhdistykset, missä olen toiminut, tekevät ihan valtavan hyvää työtä. Turun seudun Seta on käynnistellyt ruotsinkielisiä miittejä, pohtinut miten tukea lgbtiq+ -turvapaikanhakijoita ja saanut täydellisen järjestötyöntekijän työnsä tueksi. On ollut etuoikeus toimia yhdistyksen vpj:nä tämän vuoden ja on myös tuntunut tärkeältä pitää meteliä transasiasta paikallisella tasolla. Uskon ja toivon, että yhteistyö jatkuu jossain toisessa muodossa, vaikka en enää virallisesti olekaan TuSetan hallituksen jäsen. Samaten on ollut ilo ja henkilökohtaisesti todella tärkeää olla mukana Regnbågsankanin hallituksessa. Suomenruotsalaisuus ja sateenkaarevuus ovat suhteellisen harvinainen yhdistelmä ja verrattain perinteisen kulttuuriperinnön sisältä on ollut ajoittain aika vaikeaa löytää tiensä maailmaan. Regnbågsankanin työ on uniikkia ja korvaamatonta koska – taas – vain suomenruotsalainen sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva voi täysin ymmärtää niitä kipukohtia, joita ominaisuuksien risteyksissä saattaa syntyä. Silti, kaikkeen työhön ja aktivismiin on hyvä mennä mukaan osoittamaan tukensa. En tarkoita sanoa, että vain kokemusasiantuntijat saisivat puhua, sillä välillä a) se on äärimmäisen rankkaa käsitellä koko ajan isoja asioita henkilökohtainen kokemus edellä ja b) olemme vähemmistössä, koska meitä on vähemmän. Liittolaisen rooli on välillä epäkiitollinen, mutta sitäkin tärkeämpi.
Lämmin kiitos siis etenkin näille organisaatioille siitä, että olen saanut olla mukana. Törmätään taas!
Johan on vierähtänyt tovi viime tekstistä! Olen pitänyt aktiivisesti yhteyttä ihmisiin Facebookin ja Twitterin kautta, ja nettisivut pääsivät hiukan unohtumaan.
Kesäkuussa kävin Norjassa, kun Barn- och likestillningsdepartementet (eli the Ministry for Children and Equality, aika hauska kombo!) kutsui minut puhumaan vihapuheesta (ks videolinkki!). Ehdin myös käydä Sideways-festareilla translakitiimin kanssa ja uusi sukupuolitemppuratamme oli supermenestys! (kuva alla; en valitettavasti muista kuvaajaa). Juonsin myös keskustelun aiheesta samaisilla festareilla (ks videolinkki!)
Turun valtuuston työ alkoi ja niin ollen myös Feministisen puolueen Turun toimintaryhmän varjovaltuustotyö. Helsinki Prideillä oli mm Legal Gender Recognition in the Nordic Countries -keskustelu ja on pakko sanoa, että on aina yhtä kuumottavaa kritisoida ”järjestelmää”, kun ”järjestelmä” nousee ylös ja toteaa olevansa ”kai sitten se portinvartija, mistä puhuitte”. I en kolumn för Stiftelsen Pro Artibus skriver jag i juni:
Min feminism funderar: Vad kan jag säga om makt som en vit, relativt medelklass högt utbildad icke-binär finländare med kroniska sjukdomar? Den utgår från att kön inte går att separera från andra kategorier. Det är otroligt svårt på en praktisk nivå. Jag inser vilka privilegier jag har när jag skriver kolumner på en MacBook på kaféer där jag dricker sojalatte med veganvänlig vitchokladsirap.
Vi – tillsammans med CampusSport i Åbo, råddade till på kampus då vi smällde upp bättre toasymboler och det fixades ett könsneutralt omklädesrum. Upea, maaginen valokuvaaja Sonja Siikanen aloitti Suomi 100 -projektinsa ja kuvasi esimerkiksi Eva Biaudetin, Pekka Haaviston, Minttu Mustakallion, Pelle Miljoonan, Antti Holman – ja minut näin:
Heinäkuussa kirjoittelimme lausuntoja, mielipidekirjoituksia ja muuta transpropagandaa Trasekin kanssa (esim tämä). Puuhailin Turku Prideä (tietämättä vielä, että tulisin jättämään organisaation tämän vuoden Priden jälkeen, yhyy!) ja transasiaa. Kävin ensimmäisissä homohäissäni (kera äärimmäisen kauniin tyttöystävän), kun hyvät ystävämme menivät naimisiin ❤
Aloitin uuden tutkimusprojektin, Living with hiv in Finland. Haastattelen siinä Suomessa asuvia, hiv-positiivisia, miesten kanssa seksiä harrastavia miehiä! Vielä muuten mahtuu mukaan, jos sinä satut kuulumaan kohderyhmään!
Elokuussa vein kummalapseni Lintsille ja se oli aivan mahtavaa. Kävin Tukholman Prideilla kutsusta vetämässä paneelikeskustelun Queer Remembering – kiitos tästä mahdollisuudesta. Kävin myös Aboagorassa puhumassa sukupuolen moninaisuudesta yhdessä hyvän ystäväni Viima Lampisen (Seta ry) kanssa ja kirjoitin uuteen Solidaarisuuskalenteriin (ei ole vielä julkaistu, tilaa se täältä!). Ja niin, ostinhan minä asunnonkin. Turusta. Se lähti täysin käsistä: glitter-/hilemaaleja, viidakkotapettia, feikkikukista tehty paneeli, katosta roikkuvat kukkahyllyt, uusrenesanssisohva, itse ”entisöity” työpöytä ja kasveja, kasveja, kasveja EVERYWHERE! Lakkasin kynsiä tosi ahkerasti ja femmeilin, kunnes remppa vaati veronsa ja kaikki kynnet olikin katki.
Sitten olikin jo Turku Pride ja siitä voisi kirjoittaa pitkäänkin, mutta tyydyn toteamaan, että olipahan älyttömän rankka työrupeama, mutta älyttömän onnistunut ja hyvä meininki tapahtumissa! Päätin kuitenkin Pride-viikon jälkeen, että kaipaan vähän taukoa ja Turku Pride todennäköisesti vähän taukoa minusta, joten ”irtisanouduin” ja ilmoitin, että en ole käytettävissä Turku Pride 2018 -tapahtumaviikkoa varten. Se oli raskas, mutta hyvä päätös. Totuus on, että vaikka tässä luettelen kivoja asioita, niin olin Priden jälkeen todella uupunut ja pelkäsin jopa burnoutia. Olin kotona, rauhassa, teekupin ja kirjojen ja kissojen ja silhuettiristikoiden kanssa aika pitkään ja olen edelleen toipumassa ja yritän priorisoida ja tehdä fiksumpia valintoja. Minulla on kuitenkin hauskoja uutisia: Sain Taiteen Edistämiskeskukselta apurahaa (tai siis, Turun kaupunki sai), joten voin jatkaa työtäni esteettömyys- ja saavutettavuuskonsulttina projektissa 2.0. Lisäksi aloitan yhteistyön Ekvalitan kanssa, mikä tuntuu TODELLA jännältä!
Syyskuussa SNÄPPÄSIN! Minä! Dinosaurus! Kyseessä oli Sakki ry:n ja SLL ry:n Puhutaan Panemisesta-kampanja. Käsittämättömän hauskaa ja toivon mukaan hyödyllistä. Lisäksi julkaistiin kuukauden aktivisti -juttu Amnesty Internationalin lehteen minusta ja kehotan siinä menemään Vinokinoon! Julkaistiin myös kuvat Näkymätön Sukupuoli -kirjasta, jonka release date valitettavasti siirtyi ensi vuoden puolelle. Upea kuvat otti Jenni Holma enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan kirjaa!
Upea hollantilais-italialainen taiteilija Baukje Spaltro yllätti totaalisesti, kun hän mailasi ja kertoi maalanneensa minusta kuvan taideprojektiinsa, missä hän tulkitsee ”paikallisia ritareita”, ihmisiä, jotka ovat mukana määrittelemässä Turun identiteetin. Olin todella otettu siitä, että sain nimikkeen ”Aura knight” tämän seuraavan kuvan myötä. Sopivasti nimittäin tuli uutiset siitä, että sain paikan Turun kaupungin vammaisneuvostosta.
Tässä lyhyt recap minun kesästäni! Paljon paljon paljon kiitollisuuden aiheita, KIITOS kaikille! Tukemisesta, mahdollistamisesta. Siitä, että olen saanut olla myös väsynyt, rikki, uupunut, pettynyt, vihainen, surullinen ja että minua on tsempattu silloinkin, kun on ollut totaalinen luuseriolo eikä ole tehnyt mieli mennä sänkyä kauemmas julmaan maailmaan. Kaikki ei todellakaan ole ollut yhtä menestystarinaa ja alan huomaamaan ja ymmärtämään sen tärkeyden, että niitäkin asioita tuodaan esille. Tästä esimerkkinä hieno, pitkä ja koskettava ketju Twitterissä joka alkoi twiitistäni Hei, olen Panda ja sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Voin silti hyvin nyt, kun on vihdoin oikea lääkitys. Kuka sä oot? Mikä meno?
Panda Eriksson 