Eilen 16.8.2020 kävin puhumassa Turku ilman natseja -tapahtumassa. On kulunut 3 vuotta Turun puukotuksesta, jossa ihminen mielivaltaisesti murhasi ihmisiä puukolla kauppatorilla. ”Uhrien muistoksi” suomalainen äärioikeistolainen liike järjesti ”Kukkavirta 188” -tapahtuman, jossa ”kunnioitettiin puukotuksen uhreja” muun muassa kainalotuulettamalla. Kyseessä ei ollut kunnioittava muistotapahtuma, vaan uhrien kuolemalla ratsastava natsistinen ja äärinationalistinen keppihevostemppu, mistä myös heidän kantamansa ”White lives matter” -lakana kertoi. En itse koe kansallissymboliikkaa järin tärkeänä, mutta kyllä näkisin silti, että natsitervehdyksen tekeminen Suomen lippu toisessa kourassa on jonkinlainen maan ja lipun häpäiseminen.
Turun Sanomat kirjoitti aiheesta varsin väheksyvään tyyliin, kutsuen kansallissosialismia vastustavia mielenosoittajia ”toiseksi ääripääksi” sekä allekirjoittaneen puheenvuoroa natsipahoinpitelystä kokemukseksi ”kansallismielisten” väkivallasta. En puhunut kansallismielisyydestä. Puhuin pahoinpitelystä, jonka uhrina olin itse viisi vuotta sitten ja josta en ole halunnut puhua aiemmin julkisesti, koska pelotti liikaa.
En kuulu ”ääriryhmään”. Kuulun siihen varsin tavallisten ihmisten ryhmään, johon kuuluvien ajatuksiin kuuluu mm. se, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihonväristä riippumatta. Seuraa siis editoitu puheenvuoroni Turku ilman natseja -tapahtumassa eilen – poistin mm. kirosanoja, jotka tunteessa lipsahtivat mukaan puheeseen:
”Elettiin vuotta 2015. Puheet ”maahanmuuttajatulvasta” tai ”-aallosta” olivat aktiivisina, ”isänmaalliset” pikkuämpärit keksivät kaikennäköisiä kepposia, kuten sen, että paskoivat ikkunoita vastaanottokeskuksista, lähettelivät pommiuhkia ja yrittivät sytyttää tulipalojakin. Muistan sen hetken, kun mulla soi puhelin ensimmäisen kerran asiaan liittyen – oli keskiyö ja kevät, rankkasade. Haloo? vastaan puhelimeen. Bussilastillinen ihmisiä on saapumassa Turun bussiasemalle. Asemarakennukseen ei pääse, siellä on lapsia, vettä tulee kuin Esterin ahterista ja vastaanottokeskus Pansiossa on aivan liian kaukana, jotta he voisivat kävellä. Sullahan on auto?
Ajoin, ajoin ja istuin hiljaa. Mediassa virkavalta pohti kuskaamisen rikollistamista. ”Ihmisten salakuljetusta”. Ajoin ihmiset parinsadan metrin päähän keskuksesta ja ilman yhteistä kieltä yritin selittää, että menkää, kävelkää sinne, älkää kertoko musta, shh. Shh.
Mä en kerro tätä sen takia, että mä olisin sankari. Mun nimi on Panda Eriksson ja mä olen väkisinkin haluamattanikin rasisti, sillä minä olen kasvanut valkoisen meren keskellä, valkoisten ihmisten ympäröimänä pienessä kylässä, jossa n-sana oli hauska läppä. Rasisteja olette todennäköisesti tekin, jokainen teistä, valkoinen tai ei, koska koko maailma ja sen historia on rakentunut valkoisen ylivallan varaan. Orjuus. Kolonialismi. Syrjintä. Väkivalta. Vähemmistöviha, joka kohdistuu kaikkeen ”epänormatiiviseen”, ei-haluttuun.
Niin väkivallasta? Kelataan eteenpäin kesään 2015. Olen kuskina matkalla antirasistiseen mielenosoitukseen Pansioon, auto täynnä kavereita. Poliisi pysäyttää meidät ja kysyy mitä aiomme tehdä – on myönnetty lupa rasisteille pitää mielenosoitus Pansion vastaanottokeskuksen vieressä. Pakolaisia vastaan. Ihmisoikeuksia vastaan. Mitä me vastamielenosoittajat tullaan sinne riehumaan? Päästään paikalle. Astun autosta ja kumarrun, koomisen dramaattisesti, paniikissa, kun ääni kaikuu parkkipaikan halki. Sieg heil. Sieg vitun heil. Turussa, herran saatanan vuonna 2015. Siihen asti olen pitänyt pikkunassukoita pikkunassukkoina, vähän tragikoomisina historianörtteinä, mutta kohdatessani elämäni ensimmäisen ei-ironisen kainalotuuletuksen livenä meinaan paskoa alleni, kun ymmärrys iskee mua naamaan kuin tiili. Nää tyypit on pesunkestäviä kansallissosialisteja. Nää on vittu natseja oikeasti.
Pääsemme porukalla liikkumaan miekkarialueelle. Pienet lapset ovat kiivenneet jonkunlaisen jätskikiskan katolle ja heittelevät meitä, minua, kivillä ja kananmunilla, mitä oletettavasti heidän vanhempansa ojentavat heille. Ymmärrän, että näille muksuille tämä on hauska vitun leikki. Katotaan kuka saa eniten pisteitä, kuka osuu suvakkia hienoiten? Tuntuu samaan aikaan epätodelliselta että jotenkin heränneeltä. Tämä on se uusi todellisuus, tämä on hauska leikki.
Olen jo lähdössä miekkarista parin kaverin kanssa. Meitä kuvataan jatkuvasti – kaveri oli sillä jyväskyläläisen natsin mustalla listalla, joka vuosi nettiin aiemmin, joten olemme vetäneet huivit kasvojemme suojaksi. Olemme jo lähellä autoa, kun huomaamme, että parkkiksen puskissa kaljoitteleva jengi nuoria miehiä seuraa meitä. Pulssi nousee. Vatsahapot polttavat kurkunpäätä. Sitä tunnetta ei voi kuvitella päässään, kun tajuaa, että on valinnut väärän reitin – että vastassa on umpikuja ja että sinä olet sen ja viiden juopuneen kainalotuulettajan välissä.
Mä olen suoran toiminnan ihminen. Hoitsuna se on nykyään mulle ammatillisen ylpeyden aihe, että mä osaan reagoida, osaan toimia. Mut siinä kohtaa mä tilttaan, mä tilttaan aivan totaalisesti. Kaverini käskee tiukalla äänellä avata puhelin. Yhden kaverin kimpussa ollaan jo. Ehdin näppäillä 112 ja sanoa ”olen Pansion S-marketin parkkipaikalla, natsit vetää meitä turpaan” ennen kuin tajuan, että hengitykseni ei toimi kuten pitäisi. Se videointisuojaksi tarkoitettu huivi on nyt vedetty alas kaulalleni, ja eräs mies repii huivia taaksepäin. Mä sanon, oman muistikuvani mukaan lähinnä rehellisen hämmentyneesti vaikkakin henkeä haukkoen hätänumerohenkilölle, että minua yritetään kuristaa. Hämmentynyt, koska en ymmärrä, että tällaista voi tapahtua oikeasti suojatussa kuplassani. Elän turvallisessa pikkukaupungissa, ei täällä natsit yritä kuristaa.
Blackouttaan hetkeksi ja kun havahdun, minut on heitetty autoa vasten, tämä mies on päästänyt minusta irti ja ystäväni makaa maassa. Hänen kaverinsa, 4 kpl, kuvaavat jatkuvasti tilannetta, joku niistä yrittää kaataa kolmannen kaverin. Ystäväni on taklannut natsin, ja hän on paiskonut tämän maahan, näin ollen päästäen minusta irti. Kova taklaus on hämmentänyt miestä niin paljon, että ehdimme pois sieltä autojen takaa niin, että olemme ihmisten näkyvillä, ennen kuin tämä sankari ja hänen pienet ystävänsä ehtivät perään. Adrenaliinin rauhoittuessa käy ilmi, että ystäväni pelastaessa henkeni natsi mursi häneltä kylkiluita – lääkäri ei osannut sanoa miten monta.
Tässä tarinassa on kaksi viestiä. Ensimmäinen on tarinamme pää-ämpärille, jonka kanssa käytiin käräjillä ja joka joutui istumaankin: Odotan vielä korvauksiani ja lisäksi: Joka ikinen natsi voi painua niin kauas Turusta, Suomesta, pohjoismaista, Euroopasta ja maan päältä, että valovuodetkaan eivät riitä mittausyksiköksi.
Toinen viesti on kaikille tolkun ihmisille, poliitikoille, virkamiehille, median edustajalle ja somessa keskustelijalle: tältä näyttää modernin Suomen moderni uusinatsismi. Mä meinasin menettää henkeni sille, älä kehtaa sanoa mulle, että meillä ei ole natseja Suomessa ja että ”pitäisi pystyä dialogiin”. Mun ”rikos” oli kävellä poispäin antirasistisesta miekkarista – ja mä olen valkoinen, enkä edes heidän mielenosoituksensa aiottu, alkuperäinen kohde. Jokainen vähemmistöön kuuluva, jokainen joka ei niele heidän vihaideologiaansa, on potentiaalinen seuraava uhri.
Natsismi on vihaa ja väkivaltaa, ei mitään muuta. Ei natseja Turkuun, ei natseja minnekään. Sieg fail, ämpärit.”
Puheen jälkeen meininki jatkui hyvänä: Oli hyviä puheenvuoroja ja musiikkia. Ihmettelin kovasti sitä, mitä striimistä näkyi: Siinä, missä Vanhalla suurtorilla oli hyvä meiniki, ”toisella ääripäällä” oli ilmeisesti loppunut jaksaminen peittelyyn. Kuva ”rauhanomaisesta, kansallismielisestä” herra Tillasesta ilmestyi striimiin, valtava hakaristi selässä, Turun kaupungin istutuksesta kukkansa striimissä nappaamassa – sillä mitäpä niitä hankkimaan, kun voi varastaa ne kaupungilta heittääkseen ne jokeen?
Mikäli tämä kansallissosialististen symbolien riemu ei vakuuta sinua, lukijaa, siitä, että Suomessa on natseja, niin en välttämättä oikein osaa enää auttaa. En tiedä, missä näiden bunkkerit on, eikä liiemmin kiinnosta: Kuten kerroin hyvässä keskustelussa poliisin kanssa eilen, en ole liikkeellä riehumismielessä. En kannata väkivaltaa, enkä edes viitsinyt huudella mukana natsit jokeen -huudossa: vesistöterveys kiinnostaa, enkä jotenkin edes retorisena tehokeinona jaksa kannustaa suoraan väkivaltaan. Nassukoita ehkä ilahduttaa tieto siitä, että tästä syystä minua sanotaan jopa oman ”antifa-kuplani” sisällä kermaperunanössöksi ❤ Tästä myös samalla terveiset poliisipikkuserkulleni, joka aina välillä on huolestunut turvallisuudestani niin, että hän juttelee aiheesta panikoivan äitini kanssa: Antifasistit eivät halua mellakkaa. Haluamme, että valtio lakkaa salonkikelpoistamasta rasismia, natsismia ja vihaa ja ihmettelemme, miksi helvetissä se ei tapahdu, vaikka jengi vetää Turun kaduilla hakaristit selässä ja kädet 45 asteen kulmassa.
Väkivallan sijasta näkisin siis mielelläni, että poliisi siivoaisi nämä luonnonkappaleet pois roskaamasta kadulla. Runsas mellakkavarustettu poliisikatras toki aiheuttivat minulle iloa, kun taputtivat ”Ei natseja Turkuun!” -huutojen rytmiä virka-aseitaan vastaan seisoessaan muurina meidän edessämme Uudenmaankadulla, mutta se vihaliike löytyi sieltä selän takaa ja sen edustajat kantavat työnantajanne, valtion, lippua. Vaikka poliisi ajattelee tekevänsä ”vain työtään”, pysyvänä neutraalina, niin tämä sieg fail -perseily mahdollistetaan sen avulla, että poliisi on leikissä mukana.
Kiitän toki heitä poliisiyksilöjä, joiden kanssa kävin hyvät keskustelut ja jotka asenteellisen ensikohtaamisen jälkeen olivat oikein ystävällisiä ja kohteliaita (tämän pitäisi olla lähtökohta, poliisin työ on asiakaspalvelutyötä). Ehkä kannattaisi useamminkin jutella ihmisten kanssa ja miettiä sitä, miksi ihmisten luottamus virkavaltaan on niin hakusessa? ❤ Ja jättäkää ne koirat pois jatkossa. Kuuma, hälyinen ympäristö ei sovi koiralle ja suretti katsoa sitä koulutettua ylivireystilaa, jossa nämä söpöliinit olivat – vaikka ilahduttihan sekin, kun yhden koirulin huomio herpaantui ja hän meni aivan tiloihin, kun ohi kulki suloinen puudeli :’)
Viimeisenä hassunhauska ”Kansallisnuorten” tempaus Taidemuseonmäessä, jossa Lenin-patsas on saanut perinteisen terva-/höyhenkäsittelyn. Ennemmin toki ilkivaltaa kuin väkivaltaa, mutta sitä on helppo valahtaa sellaiseen ”jos nuorisomme on tulevaisuus niin…” -ajatteluun näiden maamme tulevaisuuden sankarten kanssa. Jos tämä on toinen ääripää, niin ehkä olen ihan mielelläni median mielestä ääriliikkeen edustaja. Antifa näyttäytyy nimittäin tämän valossa varsinaiselta Mensalta näiden kansallismielisten lapsinerojen rinnalla.
Panda Eriksson 