Låt mig börja med att gå rakt på sak: Åbo Akademi är inte ett så jämställt universitet, arbets- eller studieplats som de låter förstå på den polerade ytan.
Jag är anställd vid Åbo Akademi som forskare vid Minority Research Profile och som föreläsare vid genusvetenskapen (Öppna universitetet). Jag är också fortfarande inskriven studerande på genusvetenskapen och jag hoppas kunna ta ut mina papper som magister i vår, efter att tidigare skrivit en kandidat i cellbiologi (det är en lång historia det här med att byta ämne, men jag ångrar inget!) . Jag har varit aktiv i studentlivet genom att försöka ge tillbaka av min expertis, som ju kan argumenteras falla inom ett ganska nischat ämne. Därför sitter jag till exempel i universitetets jämställdhetskommitté som studeranderepresentant.
Våren 2017 hade det börjat föras ljud om könssensitiva (= -neutrala) toaletter i Akademin. Åbo Akademis Studentkår hade fått förfrågningar om saken och skickade vidare ärendet till universitetets jämställdhetskommitté, där jag satt med. Tidigare det året hade jag hjälpt CampusSport, Åbos högskolors gemensamma gympasystem för universitetsidrott, med toalett- och omklädningsrumsskyltningen. Det råkade sig så fint att Pekka Piippo från designagenturen Hahmo Design Oy hade fått en beställning från Taiteen Edistämiskeskus, Centret för konstfrämjande, för en könsneutral vessasymbol. Pekka hade designat symbolen med hjälp av Seta rf och symbolen togs i bruk. Så här blev det att se ut på CampusSport, då vi fått lov av Pekka att använda symbolen:
Bild: Joonas Niemi
CampusSport har alltså fortfarande kvinno- och mansomklädningsrum och -toaletter, men fixade ett neutralt omklädesrum och en toalett för dem av oss som inte är kvinnor eller män. Det här var otroligt viktigt för mig som inte vågat eller kunnat träna på offentliga institutioner så som gym sedan jag inte längre kunde använda binära omklädningsrum. Jag har provat på båda binära sorter, men det skär sig oftast iom det att jag skulle vilja duscha och t.ex. fara på jobb direkt efter.
På jämställdhetskommitténs möte 16.5.2017 (närvarande vicerektor Christina Nygren-Landgärds (ordf.), Jenny Lindgren, Peter Nynäs, Disa Svenskberg, personaldirektör Mika Wulff, Matias Erlund, Tuija Numminen (sekr.), Rusi Jaspal (ÅA:s minoritetsforskningsprofil), Ole Karlsson, Malin Siimes samt ÅAS socialpolitiska expert Monika Antikainen) konstaterades följande i paragraf 6:
Könsneutrala toaletter
Jämställdhetskommittens medlem Panda Eriksson presenterade behovet av könsneutrala toaletter och en symbol som tagits fram för CampusSport. Användning av denna symbol i skyltning skulle kräva betalning av ersättning för licens till rättighetsinnehavaren vid Hahmo Oy. Kommittén diskuterade fördelar och nackdelar med gemensamma toaletter och föreslår att alla toaletter för bara en person, inklusive handikapptoaletterna skyltas som könsneutrala medan de större utrymmena förblir dam- eller herrtoaletter. För att förenhetliga skyltningen kunde symbolerna för dam- och herrtoaletter förnyas med samma symbol som CampusSport enligt uppgift har gått in för. Ordförande för initiativet vidare för diskussion och eventuellt beslut.
Jag anmälde redan vid mötet att jag inte vet om Hahmo Oy kräver licens, men att vi fick den gratis med CampusSport (tack Hahmo Oy!) och att jag därför gärna tar reda på hur situationen ser ut för universitetet. Jag skaffade därefter lov av Pekka Piippo att få använda symbolen licensfritt under tiden som ärendet gått framåt av ordförande. Notera alltså i det här skedet att för att säkerställa att studerande som till exempel på grund av religiösa frågeställningar eller upplevelser av sexuellt våld ska få gå på toaletten utan att känna sig otrygga så rekommenderade jag och även jämställdhetskommittén att stora ”badrumstoaletter”, alltså sådana, med flera bås i, skulle förbli könade till män och kvinnor, och att bara de vessor som har en enda toalett skulle ändras till unisex med symbolen som Hahmo tagit fram.
Så kommer augusti 2017. Åbo underrättelser skriver om hur ÅA inför könsneutrala toaletter. Hurra! Hurra! Men vänta nu. En mansfigur och en kvinnofigur? Jag hade ju använt en stor del av jämställdhetskommitténs mötestid åt att förklara varför det inte är transvänlig symbolik, det där med binära figurer. Vi hade kommit överens om symbolen som Hahmo gjort. Under Åbo Pride 2017, som jag var huvudproducent för, tackar vi av Åbo Akademi som huvudsponsorer till evenemanget. Dåvarande (numera f.d.) dekanus för FHTP Pekka Santtila glädjer sig över toaletterna åt mig innan vi går upp på scen och skakar hand. Jag skrattar till och säger att ja, det är ju problematiskt det här med binärsymboliken trots att vi bestämt annorlunda? Santtila säger att det handlar om en tillfällig lösning, något som var snabbt och lätt att förverkliga innan sommarlovet. Inget som ska bli beständigt, utan ett sätt att snabbt förbättra saken ens lite innan vi hunnit få de riktiga skyltningarna.
Förvaltningsdirektör Ulla Achréns beslut kommer till kännedom (det har jag sagt i en intervju att jag inte sett förut, men jag insåg när jag gick igenom mina e-mail om frågan att det är sant att jag har fått beslutet per e-post, om än jag inte förstått hur slutligt det var, utan närmast trodde att det handlade om ”next move” i diskussionen med förvaltningen):
Jag skriver ett mail till jämställdhetskommittén där jag använder orden jag vädjar för att vi gör det här rätt. Jag får ett svar av ÅAS socialpolitiska expert som säger:
”Studentkåren har också uppmärksammat förvaltningsdirektören om detta redan innan beslutet i går skickades ut till kommittén i hopp om att beslutet kan revideras i enlighet med jämställdhetskommitténs önskemål.”
Jag kommer tillbaka till universitetet och den 6. september mailar jag nya dekanus för FHTP Mikael Lindfelt när jag får veta att Santtila avgått. Jag skriver och ursäktar mig över att jag inte vetat att det skett en förändring i personalen och att Santtila bett mig vända mig till Lindfelt för att fortsätta diskussionen. Jag har tidigare hört att ledningen ska ha tvekat eftersom de inte vetat om licensfriheten. I mitt mail 6.9. står det så här:
”Vi rekommenderade den numera väldigt populära logon som används t.ex. av Taiteen edistämiskeskus, gjord av Hahmo Oy: http://www.kulttuuriakaikille.fi/blogi.php?aid=16168 . Då blev “problemet” att den än inte var licensfri och så vitt jag förstod var det orsaken att rektor tvekade till dess användning. Nu har den publicerats fritt och rekommenderas även av Kultur för Alla -tjänsten. Jag har även informerats om att Studentkåren har gjort rekommendationer som säger att den nuvarande “korrigeringen” inte är bra åt förvaltningsdirektören i hopp om att ärendet snabbt skulle behandlas på nytt nu när licenssituationen förändrats. Hur kunde jag gå tillväga för att nu få jämställdhetskommitténs rekommendation tillkännagiven och klistermärkena bytta till bättre? ”
Jag får inget svar. Jag väntar. Jag har mailat av och an, av och an med jämställdhetskommittén också, bett dem reagera på situationen. Ordförande skriver åt mig i ett mail redan 5.9.:
”Toaskyltningen är inte på vår agenda för tillfället eftersom det har fattats beslut och åtgärder har tagits. Jämställdhetskommittén tog ett initiativ och förvaltningsdirektören fattade beslut.”
Jag svarar, förklarar igen problematiken och hur otroligt litet det här ärendet sist och slutligen är – jag erbjuder mig själv att sköta om hela saken så att inte ordförande ska behöva stressa med det, jag erbjuder mig till och med att aktivera studerande att komma och fixa klistermärken vid behov. Ordförande svarar inte längre åt mig. Saken tigs ihjäl på möten och jag är så trött att jag inte tar upp saken innan jag vilat över jullovet.
Den 2. februari 2018 får jag höra av studentkårens representant att Studentbladet ska skriva en juttu om ÅA:s könsneutrala toaletter. De undrar om jag som sakkunnig skulle kunna uttala mig. Jag samlar energi och skriver ett nytt mail åt dekanus 2.2.2018:
”Hej igen Mikael,
Nytt år och jag försöker igen med den här från [tryckfel: frågan] (se nedan). De ringer mig från Studentbladet på måndag och tänkte att det är bra att veta om situationen gått framåt!
Mvh Panda ”
Jag vet inte om det är ”hotet” om uttalandet i Studentbladet som gör saken eller om något hänt med det första mailet, men jag får äntligen svar. Lindfelt svarar:
“Jag förde din förfrågan vidare till personer i ÅA:s ledning, fick svaret att saken behandlats utförligt i ÅA:s jämställdhetsnämnd (innan du skrev till mig), och att ÅA för tillfället inte har planer på att göra ändringar till de beslut som tagits.”
Jag skickar saken till jämställdhetskommittén 6.2., briefar dem om vad som hänt sedan senast och skriver att ”jag ber alltså att vi tar upp saken i nästa möte och puffar framåt frågan så att vi faktiskt får tillgängliga toaletter”.
Ordförande svarar nästa dag:
”Jo, jämställdhetskommittén behandlade toa-ärendet och gav förslag för skyltningen. Det fattades beslut i ärendet och jämställdhetskommitén har inte toa-ärendet på sin agenda nu”.
Jag förstår inte – jag har levt i tron att kommittémedlemmarnas roll är att lyfta upp frågor som är problematiska, inte att det är ordförande som bestämmer hur agendan ser ut och medlemmarna som endast säger sin åsikt om de frågor som det ovanifrån uppfattats värt att tycka till om. Det framhävs inom andra frågor som jämställdhetskommittén jobbar med att ”mångfald ingår ju också i ÅAs värden”. Jag svarar åt ordförande och kommittén:
”Som sagt har det anmälts åt mig av f.d. dekanus att den nuvarande lösningen med binära symboler i ÅA:s toaletter endast är tillfällig. Därtill hänvisade nya dekanus till kommitténs behandling av ärendet, vilket är felaktigt, eftersom vi inte i kommittén gett ett utlåtande som reflekterar den nuvarande situationen. ÅAS styrelse har också fått meddelande om saken på hösten och SE [den socialpolitiska experten] har då konstaterat att styrelsen stöder mitt förslag att korrigera.
Åbo Akademis jämställdhets- och likabehandlingsplan 2015-2017 konstaterar att ”Jämställdhetsarbetet handlar om att skapa en studie- och arbetsmiljö som är fri från diskriminering och där mångfald respekteras.” (boldad text min). Den säger även ”Åbo Akademi arbetar för att förebygga fördomar mot och diskriminering av personer som tillhör […] en könsminoritet.” (Planen via ÅA:s hemsida, lagtexten via Finlex)
Därtill klargör jämställdhetslagen paragraf 6 c att människor inte får sättas i olika ställning på grund av könsidentitet eller könsuttryck och paragraf 8 b att detta binder läroanstalter.
Jag förstår att det här är svårt att förstå för dem som inte behöver uppleva systemisk transfobi dagligen. Det här är ändå en skrattretande skamfläck då organisationen som borde vara bakom marginaliserade studerande, dvs jämställdhetskommittén, behandlat saken och den ändå inte lösts. Jag beklagar på förhand att jag kommer att ta samtalet med Studentbladet, och föra saken vidare andra vägar, om kommittén inte har möjlighet att ta upp saken igen efter att jag bett om att införa den på nytt i agendan.”
Ordförande hänvisar till att ÅA har ”valt att visa detta genom att ändra skyltningen enligt internationellt gångbar skyltning. Sedan har vi fått ändra skyltningen tillbaka på hittills ett ställe eftersom det finns personer som p.g.a. sin tro inte kan gå till toaletter där ”det andra könet” vistats. Det är inte alltid så lätt och var och en har sin uppfattning om vad som är mest likabehandlande. ÅA har valt en medelväg för att kunna uppfattas så likabehandlande som möjligt utifrån de flestas synvinkel”. (7.2.)
Jag skickar ett till, klargörande mail, ber kommittén komma ihåg att de stora koppi-toaletterna, som faktiskt vi själva har rekommenderat att ska hållas binärt kodade, har blivit kodade med både kvinno- och mansfigur, vilket går emot precis alla rekommendationer som vare sig kommittén eller förvaltningsdirektören har gjort.
Jag får inget svar, men jag skickar vidare frågan till Salla Tuori, biträdande professor i genusvetenskap. Jag är helt slut. Jag är helt, helt totalt slut. Jag är anställd vid Åbo Akademi – i två positioner därtill, och inskriven i akademin som studerande sedan 2010. Jag är universitetet, tillsammans med de många andra vackra människor som funderar på kön, feminism, människorättigheter, forskningskarriärer, menslådor och allt jag vill är att kunna kissa på kampus. Det som tar ut mig mest är systematiken i det hela. Hur vi ständigt polerar ytan, skriver vackra ord om vår minoritetsforskningsprofil, vår ställning med minoritetsspråket svenskan, men sen hänvisar till att det finns olika bilder av vad som är likabehandlande, trots att det beslut som tagits framhäver vikten av att behålla även könade toaletter. I det här skedet tar Salla fram att förvaltningsdirektörens och jämställdhetskommitténs beslut faktiskt är emot varandra, och att det inte är hållbart då till exempel dekanus hänvisar till att ÅA gjort sitt beslut på basis av jämställdhetskommitténs rekommendation (speciellt då det framkommer att han inte är medveten om ett glapp dessa två emellan).
Jag tar kontakt med mina vänner i Jämställdhetsombudsmannens kontor som stöder mig: det rekommenderas verkligen könsneutrala toaletter. Vi är överens om att det också behövs könade toaletter för t.ex. kvinnor som inte på grund av sin tro kan använda samma toaletter som männen. Jag tar kontakt med mina vänner i Kultur för alla -tjänsten som stöder mig: det rekommenderas verkligen könsneutrala toaletter.
En vän till mig som är insatt i ledningen formulerar sig väl: ärendet har utvecklats till ett plan som är helt jävla absurdt. Beslutsprocessen är dimmig till och med för oss som är insatta i strukturerna som kommittémedlemmar och anställda – och högre upp i ledningen. Ingen vet (förutom ordförande?) när och hur saken har gått framåt och vilka vägar. Åbo Akademi jobbar arslet av sig för att kunna profilera sig inom minoritetsforskningen, att vara en föregångare, men det går inte djupare än ytan. Ingen respekt visas experterna, dem med kunskap, både organisationer och personlig kunskap, då det kommer till inklusivitet och mångfald. Det är verkligen inte länge sedan vi levt i en värld med rejäl lgbti+ -fobi, där tillhörandet av en sexuell eller könsminoritet kunna skada den akademiska karriären. Och här sitter vi och orkar ställa till med ett helt år fullt av soppa på grund av några klistermärken?
Den genusvetenskapliga ämnesföreningen Judith är med på noterna och vi påbörjar den lilla revolutionen som har väntat så länge fredagen den 16. mars efter att jag gett en detaljerad intervju åt Åbo Underrättelser. Situationen som ingen vinner på ska bort: De könade toaletterna ska få förbli könade så att de som inte vill sitta bredvid människor av andra kön och kissa ska få gå på kvinno- och herrtoaletter. Det enda vi frågar efter är att också de av oss som inte faller inom kvinno- och herrkategorin ska få göra det samma.
Den genusvetenskapliga ämnesföreningen Judiths ordförande Ansku krafsar bort klistermärken från Arkens toalettdörr på eftermiddagen 16.3.2018. Foto: undertecknad
16.3. på kvällen kommer Åbo Underrättelsers artikel ut. Efter min intervju kommer Achréns och jämställdhetskommitténs ordförandes kommentarer:
Ordförande: Vi borde ha utrett bättre
Förvaltningsdirektören Ulla Achrén säger att toalettfrågan fått allt för stor uppmärksamhet i jämställdhetskommittén.
Hon säger att kommittén i stället borde fundera på jämställdhetsfrågor som berör anställningar och lönenivåer på ÅA.
Dessutom ifrågasätter hon hur stor del av de studerande som Panda Eriksson verkligen representerar.
– Kanske borde man göra en enkät om det.
Achrén säger att ÅA delvis retirerat i frågan om könsneutrala toaletter på grund av de klagomål som också Eriksson nämner.
En del toaletter med flera bås har alltså gjorts om till traditionella dam- och herrtoaletter.
Införandet av könsneutrala toaletter har också lett till att städarna måste besöka dem oftare, tillägger Achrén.
Vad gäller kritiken mot valet av symboler säger hon att ÅA valde symboler som var internationellt gångbara.
Vicerektor Christina Nygren-Landgärds instämmer i att jämställdhetskommittén borde syssla med viktigare frågor.
Dessutom tycker hon att jämställdhetskommittén var lite för ivrig i sitt initiativ.
– Vi borde ha utrett bättre, haft fler möten, diskuterat mera.
Nygren-Landgärds syftar på kritiken mot de könsneutrala toaletterna, och att de upplevs som snuskigare än förr.
Dessutom hade kommittén inte över huvud taget beaktat att frågan är knepig för folk med en muslimsk övertygelse.
Några punkter igen, alltså:
1) Min rekommendation, jämställdhetskommitténs rekommendation, förvaltningsdirektörens rekommendation och Finlands jämställdhetsombudsmans rekommendation har under hela processen varit att de stora könade toaletterna ska få förbli könade till män och kvinnor, för att säkerställa t.ex. att nämnda muslimska studerande och personal ska ha lätt att gå på toa. Det är en ren och skär lögn att kommittén inte lyft fram frågan – den ingick i presentationen jag höll på jämställdhetskommitténs möte på våren 2017. Det är inte alltså alls en fråga om pengar, om städare, om snusk – det att någon mot alla instruktioner gått och smällt upp fel skyltning är helt enkelt inte en orsak som duger till att backa i hela frågan – gör om, gör rätt.
2) Kommittén borde inte alls fokusera på andra frågor istället. Det finns ingen orsak att utesluta en viktig sak för att något annat känns viktigare för någon, då vi ju har haft både tid och rum att fundera på saken över ett års tid och det kommit otaliga erbjudanden om att sköta toa-ärendet separat, så att inte ordförande ska behöva bära bördan. Kommittén har därefter behandlat frågor om anställning och lön ett flertal gånger.
Jämställdhet är inte jämställdhet då den endast gäller några kön – jämställdhet per definition gäller alla kön. Ingen är jämlik – inte heller de kvinnliga professorerna som får mindre lön än sina manliga kollegor trots att deras ärende diskuteras – så länge vi alla inte är jämlika. Det är frågan om grundläggande genusvetenskaplig analys.
3) Achrén ”ifrågasätter hur stor del av de studerande som Panda Eriksson verkligen representerar”. Enligt den senaste skolhälsoundersökningen av THL där högstadie-, gymnasie- och yrkesskoleelever svarade på ett set frågor om hälsa och identitet anmälde ca. 5.6 % att de identifierade sig som något annat än den flick-/pojkstämpel de fått vid födseln. 5.6 %. Det är mer än vi finlandssvenskar, som går för ungefär 5.3 % av befolkningen. Detta är kidsen som kommer att söka sig till högskolor inom något år. Redan jag, som jobbar självständigt och inte är särskilt aktiv inom ämnes- eller institutionsöverskridande grejer på kampus, behöver långt fler än bara mina fingrar för att räkna till trans- eller könsöverskridande eller queer-studerande och -personal som rör sig på Biskopsgatan om jag tänker över saken som hastigast. Oberoende upplever jag det som väldigt trångsynt och förminskande att hänvisa till att det borde göras en enkät om saken – som om jag endast fanns till om det fanns statistik om frågan? Varför duger inte den nationella forskning som statliga institutioner gjort för Åbo Akademi?
Åbo Akademi, skäms. Det räcker inte att använda fina ord så som mångfald och inklusion. Jag har varit den stoltaste ÅA-demiker två år i rad i Åbo Pride med ett universitet som syns och kämpar för transpersoner och sexuella minoriteter men nu sitter jag mitt i en smet som jag aldrig ville in i bara för att jag inte kan göra något åt mitt kön och ledningens ovilja att lyssna. Åbo Akademi har många studerande och personal som hör till en könsminoritet. Vi har till och med forskare i ämnet, så som Alexis Rancken, som forskar i hur könade strukturer skapar och upprätthålls språkligt och genom den här typen av symbolik med fokus på specifikt det binära. Det finns know-how. Rancken kommentade frågan med att det här som nu pågår med symbolkriget bara ”förstärker naturaliseringen av de binära kategorierna”. Det är inte hållbart att göra en stor sak av den polerade ytan om det som finns därunder är ruttet och längden och dramat i den här processen verkar närmast framhäva hur det det på riktigt handlar om är en politisk ovilja och ett strukturellt transfobiskt, bakåtsträvande förhållandesätt. Det handlar bokstavligt talat om att sätta upp några klistermärken – som kanske kostar högst en hundring – och som kan sättas upp av ett team studerande om det känns för svårt. Vi har själva redan finansieringen och människorna. Det här är en sista chans att fixa saken den ”riktiga vägen” – och att i fortsättningen skärpa er med genomskinligheten i beslutsfattningen i dylika, totalt minimala frågor.
Det är med tungt hjärta jag anmälde att jag avgår från jämställdhetskommittén idag 17.3. eftersom jag inte längre vill legitimera verksamheten. Min uppfattning av jämställdhet innefattar alla personer – för att låna Maya Angelou: The truth is, no one of us can be free until everybody is free.
Panda Eriksson
Transperson
Ordförande för Trasek rf, patientföreningen för trans- och intersex-personer
Timlärare i genusvetenskap vid Åbo Akademis öppna universitet
Forskare i Minoritetsforskningsprofilens projekt Living with hiv in Finland vid Åbo Akademi
Magisterstuderande i genusvetenskap vid Åbo Akademi
Pohjoismaiden ministerineuvosto valmistelee tasa-arvosektorin yhteistyöohjelmaa vuosille 2019-2022. Sain THL:n postituslistan kautta yhteistyöohjelman luonnoksen luettavaksi – yhteistyöohjelma on tarkoitus käsitellä tasa-arvoministerikokouksessa toukokuussa 2018. Luin sähköposti ja hiipivä surku valtasi mielen.
Sinänsä minua ilahduttaa suuresti, että tällaista yhteistyöohjelmaa tehdään. Luulen, että etenkin Suomelle on hyväksi olla mukana ja yhteistyöllä pääsee usein pidemmälle, kuin kukin valtio keskenään pääsisi. Olen kuluneen puolen vuoden aikana kuullut useamman kerran sanottavan, että Suomi on ihmisoikeuspolitiikaltaan enemmän ja enemmän Baltian maiden kaltainen kuin Pohjoismaa ja suomenruotsalaisena, ruotsinkielisenä, tämä surettaa. Suomenruotsalainen ala-asteopetus oli, ainakin 90-luvulla, hyvin vahvasti pohjoismaisessa yhteistyössä kiinni ja meidän äikänkirjoissa oli mm. tanskalaisia ja norjalaisia satuja, joita saattoi yrittää kielenkehittämismielessä lukea.
Ensimmäinen sana Ruotsin puheenjohtajuuskauden alkamisen mainoksessa on se ydinsana. Inkluderande – inkludoiva. Kuva: Nordiska Ministerrådet
Minusta tuntuu välillä, että elämäni missio on laajentaa saavutettavuuden ja tasa-arvon termejä niin, että tuetaan myös transsukupuolisia, muunsukupuolisia ja intersukupuolisia ihmisiä. Toki monet transihmiset ja intersukupuoliset ihmiset ovat sukupuoleltaan naisia tai miehiä, mutta meitä muunsukupuolisia ja sukupuolettomia on runsaasti, puhumattakaan siitä, että on paljon ihmisiä, joille mikään näistä termeistä ei ihan istu, mutta jotka eivät jaksa tapella vastaan, joten menevät sen ”naisen” tai ”miehen” nimikkeen taakse.
Ja, niin, nyt siihen surkuun – yhteistyöohjelma on lelukauppaakin binäärisempi. Introssa toistetaan sanapareja ”kvinnor och män” (naiset ja miehet) ja ”pojkar och flickor” (pojat ja tytöt) useita kertoja ja ohjelman ”visio” määritellään joksikin, joka koskee, you guessed it, kvinnor och män, flickor och pojkar. Ohjelmassa on lisäksi ns. insatsområden, eli alaotsikkoa: työelämä, terveys ja valta (näin ronskisti yksinkertaistaen, en ole mikään kääntäjä!). Insatsområde 1 (työ) sisältää neljä tällaista kahtiajakoa, insatsområde 2 (terveys) puhuu kyllä ”kaikista ihmisistä”, mutta sisältää silti kaksi kahtiajakoa, insatsområde 3 (valta) sisältää kaksi kahtiajakoa.
Binäärinen kuva sukupuolesta muokkaa meidän ymmärrystä myös tasa-arvosta. Kielelliselläkin tasolla se ohjaa (ja rajoittaa) niitä toimenpiteitä, mitä toteutamme tai voimme rakenteellisella tasolla toteuttaa mm. muunsukupuolisten tukemiseksi. Minä päädyin siksi kirjoittamaan kahdelle ministerineuvoston jäsenelle: Suomen ministeri Saarikolle, joka on tunnetusti ollut pro-translakiuudistus, sekä Ruotsin tasa-arvoministeri, demari Hallengren.
Kehotin miettimään voisiko vielä jotenkin olla inklusiivisempi. Yhteistyöohjelma maalaa esimerkiksi minulle muunsukupuolisena henkilönä valitettavan synkän kuvan – ei vähiten sen takia, että kansallinen lainsäädäntö on minut sterilisoinut. Yhteistyö edistyksellisempien maiden kanssa voisi parhaimmillaan tehdä sen, että mekin täällä tehtäisiin paremmin, inklusiivisemmin. Koska Suomella on tällä hetkellä se perässäroikkujan maine niin pyydän, ministeri Saarikko, että voisimme olla se taho, jonka toimesta myös pohjoismaisen ministerineuvoston tasa-arvosektorin yhteistyöohjelma olisi vähän sukupuolisensitiivisempi.
**
PS Minua kauhistuttaa välillä miten helppoa on mennä mukaan tähän kansalliseen tiedontuotannon systeemiin, missä puhun ”meistä”, kun tarkoitan Suomen valtiota. Tämän parissahan teen työtä myös tutkimuksessani. Koska tämä ei kuitenkaan ole akateeminen teksti ja kieli ei ole äidinkieleni (ruotsi) eikä työkieleni (englanti), niin annan tämän itselleni anteeksi 🙂
Turussa alkaa tänään Stop! Päätepysäkki syrjinnälle -kampanja, ja minulla on ilo ja kunnia olla yksi kampanjakasvoista! Ihmisoikeusliiton, Turun seudun joukkoliikenteen Fölin ja Turun kaupungin kampanja kannustaa toimimaan ja tukemaan uhria silloin, kun huomaamme jonkun kohtaavan häirintää tai syrjintää. Lue omat kommenttini täältä ja tsekkaa nettisivuilta myös vinkit puuttumiseen.
Joukkoliikenne kuuluu kaikille – syrjinnän päätepysäkki on tässä ja nyt.
Vuosi vaihtui ja monet pienet asiat minun elämässäni sen myötä. Koska monen yhdistyksen toimintakausi on yhtä kuin tilikausi, joka on yhtä kuin kalenterivuosi, niin tieni Turun seudun Seta ry:ssä sekä Regnbågsankanissa päättyivät, kun jättäydyin hallituksista pois. En osannut vielä reilu vuosi sitten arvata, miten paljon töitä minulla olisi, saati miten intohimoisesti tulisin suhtautumaan Trasekin työhön. Havahduin vuoden aikana uudestaan ja uudestaan siihen, että transihmisten ääntä kuullaan lähinnä silloin, kun halutaan joku raflaava otsikko tai selviytymistarina. Kun meistä tehdään politiikkaa, niin harvat ja valitut puhuvat ja näihin lukeutuu pitkälti cis-sukupuolisia – eli ihmisiä, jotka eivät ole trans. Moni heistä saattaa olla jopa päteviä ja fiksuja, mutta yritän vääntää nyt rautalankaa niin, että kantani ei jää epäselväksi: nothing about us without us. Transihmisistä ei voi tehdä politiikkaa ilman, että transihmiset itse kertovat, mitä heidän arkeensa kuuluu, sillä se on jotain mitä voi ymmärtää vain kokemuksen kautta. Minä itse, esimerkiksi, toimin hyvällä toimintakyvyllä ja aktiivisena osana yhteiskuntaa, eikä kukaan sen perusteella haluaisi vääntää minusta nyyhkytarinaa. Sen sijaan minua edelleen surettaa ja ahdistaa se miten rajoitetut liikuntamahdollisuudet minulla on, kun pukuhuonepolitiikka on binääriä (paitsi Campus Sportissa!) ja aiheutan lähinnä hämmennystä, kun haluan mennä salille tai uimahalliin. Ei missään oppikirjassa tai artikkelissa kerrota, että transihminen voi kokea näitä vielä vuosia oman prosessinsa jälkeen – ei ylipäänsä kerrota, miten elämä jatkuu prosessin jälkeen. Muun muassa tämän takia Trasek on kasvanut entistä rakkaammaksi minulle ja olen antanut ison osan ajastani sille, että yritän mahdollistaa yhdistyksen näkyvyyttä ja mahdollisuuksia kuulua. Kokemusasiantuntijuutta ei korvaa mikään.
Minä (vas.) ja kumppanini juhlimme uutta vuotta Turussa. Suoristin hiukseni, eikä äitinikään meinannut tunnistaa minua kuvasta!
Tämä on myöskin syy sille, että surettaa se, että aikaa ei vain ole rajattomasti. Muutkin yhdistykset, missä olen toiminut, tekevät ihan valtavan hyvää työtä. Turun seudun Seta on käynnistellyt ruotsinkielisiä miittejä, pohtinut miten tukea lgbtiq+ -turvapaikanhakijoita ja saanut täydellisen järjestötyöntekijän työnsä tueksi. On ollut etuoikeus toimia yhdistyksen vpj:nä tämän vuoden ja on myös tuntunut tärkeältä pitää meteliä transasiasta paikallisella tasolla. Uskon ja toivon, että yhteistyö jatkuu jossain toisessa muodossa, vaikka en enää virallisesti olekaan TuSetan hallituksen jäsen. Samaten on ollut ilo ja henkilökohtaisesti todella tärkeää olla mukana Regnbågsankanin hallituksessa. Suomenruotsalaisuus ja sateenkaarevuus ovat suhteellisen harvinainen yhdistelmä ja verrattain perinteisen kulttuuriperinnön sisältä on ollut ajoittain aika vaikeaa löytää tiensä maailmaan. Regnbågsankanin työ on uniikkia ja korvaamatonta koska – taas – vain suomenruotsalainen sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva voi täysin ymmärtää niitä kipukohtia, joita ominaisuuksien risteyksissä saattaa syntyä. Silti, kaikkeen työhön ja aktivismiin on hyvä mennä mukaan osoittamaan tukensa. En tarkoita sanoa, että vain kokemusasiantuntijat saisivat puhua, sillä välillä a) se on äärimmäisen rankkaa käsitellä koko ajan isoja asioita henkilökohtainen kokemus edellä ja b) olemme vähemmistössä, koska meitä on vähemmän. Liittolaisen rooli on välillä epäkiitollinen, mutta sitäkin tärkeämpi.
Lämmin kiitos siis etenkin näille organisaatioille siitä, että olen saanut olla mukana. Törmätään taas!
Dear readers – I had the honour to deliver the keynote for Allianssi’s seminar on hate speech last week! Such an inspiration to see so many young people working on such an important topic. This is a slightly cleaned up version of what I had to say:
***
Thank you so much for having me today. My name is Panda Eriksson and my topic for today is Hate speech follows us offline. I’ll also put a content warning here – I will be addressing themes of violence and of hate crimes.
First a couple of words about me. I work as the president of Trasek, which is an NGO working for the rights of transgender and intersex people. I also work with equality and accessibility questions as a consultant at the city of Turku. Where I meet hate speech the most, however, is in my activism with trans issues and anti-racism. As a non-binary trans person and avid anti-fascist, I’ve taken the neo-nazi who physically assaulted me to court and yet when I think about pain I don’t remember the experience of physical violence. I think of the pain I feel sometimes when reading the hate explosions on Twitter or the weight in my chest that came from listening to a white, middle aged, fancily dressed lady downtown calling my friend a murderer, a rapist and a leech of society. People who say things like non-whites or suvakit should be taken “behind the sauna” to be shot.
But let’s reverse a bit to a more general level. Professor Paul Iganski of Lancaster University has said that hate crimes are communicative acts. Research in the form of crime surveys in the US and the UK indicate that people who have experienced hate crimes show more post-traumatic behaviour than victims of other crimes. They stop parking cars in certain places, move out or refuse to live in certain areas, stop visiting certain places, report problems with family, school, work, psychosomatic reactions and psychological symptoms. What Iganski meant when he said hate crimes are communicative acts is that it is the perceived message that hurts more, much in the same way that being scared of something often is more taxing on us that the thing itself – we might remember the boggart from Harry Potter.
Puke rainbows, not online hatred! (Unfortunately I don’t know the original artist!)
I said hate crimes, but the reality is that there is no universal definition. There is a problem in defining hate speech in a legal setting. Are we talking about harassment? About inciting violence? We often talk about hate speech in a homogenizing way, which can be good when discussing the phenomenon itself, but this makes it harder to process on a legal level. Criminal hate speech is, for example, the threat of violence or incitement to violence, but the kind I am, in a way, even more worried about right now is the everyday hate speech that I feel has slowly been normalized. I’m talking about racist, sexist, transphobic, homophobic, ableist or similar stereotypes and discourse in our everyday meetings. I’m also worried about companies endorsing discrimination as well as media not realizing their role in regulating hate speech.
Digitalization has brought the threat of hate speech closer to all of us. We are, however, exposed in different ways. Moa Bladini of Gothenburg University concludes that while men also face a lot of verbal violence online, women and gender minorities are exposed to more personal hatred. Danish research by the Danish Institute for Human Rights shows that most comments containing hate speech appear in connection to refugees, religion, gender equality, politics and integration and, at least in their sample, the majority came from men. Where women are targets of gender-related hate speech, men are attacked based on social status and political beliefs. As far as age goes, Professor Atte Oksanen from Tampere University has found that young people are more likely to be victims of cyberhate.
In other words, men are attacked as immigrants, as gay people, as communists, while women are attacked as women. It is not uncommon to see gendered forms of violence, such as rape threats, being used to attempt to silence women. As far as gender minorities go, transphobia is alive and kicking – for proof of that just google the latest interview I gave to Susanne Päivärinta.
No, really, keep at the rainbows. Much nicer! (Artist unknown here, too)
So what does hate speech lead to? The main issue is the decline of so called subjective well-being. Victims of hate speech generally report lower self-esteem, lower happiness and lower trust in addition to the hate crime effects I described earlier. Another serious consequence is that people report that they refrain from participating in debates in social media – and I would suppose, in other, larger societal contexts as well, because of the tone, the aggression, the hatred. To some extent – and this is partially my own experience – people refrain from confronting hate when they see it, because they do not want to become victims themselves. My question is whether a democracy actually can work if an increasing number of its citizens report that they don’t feel safe or don’t want to participate in discussions on sore topics, such as human rights or equality. I personally believe that the bridge between social media and societal participation is shorter than we might think.
The bridge we’ve already crossed, and cross numerous times a day in our current digital lifestyle is the divide between the online and the offline. Ask anyone who has experience cyberbullying and they’ll tell you that their experience is no lesser just because it hasn’t featured physical violations. It does not lack a physical aspect – because the anxiety, the self-esteem issues, the sadness and the feeling of being sick to your stomach does not disappear when you close the app or the webpage. As our digital self and our physical self have become so entangled that we no longer can talk about the online and the “real life” as separate issues, hate speech prevention and legislation need to bridge that same online/offline divide.
In conclusion, I would like to ask everyone to think about how we can fight the normalization of hate. Hate speech is in many forms illegal and proven to cause harmful consequences that often target women, gender minorities, racialized people, disabled people, and others already in a disadvantageous position in society. Because there is an aspect of power – of silencing the voices of these people – it should be an issue that our 100 year old Finland would take seriously. I see the normalization of hate speech as a threat against democracy. Because let’s face it – it is illegal, for a reason – as is arson, and yet we don’t organize seminars on it, or have prominent figures of society defend the freedom to burn houses the way we sometimes hear the freedom of speech -argument being used.
I ended my speech at the Finland 100 rule of law seminar yesterday by saying I hope the issues of equality would be such an obvious part of the general atmosphere in society by the time we celebrate Finland 150 that I wouldn’t be invited to speak as I wouldn’t even fit the program. I will repeat my wish here: It is my sincerest wish that we could one day soon find a way to turn all this hate into something constructive, and that is why I am so infinitely happy to see all of you here today. Your work matters and your effort itself is making this world a better place. Enjoy this day! Thank you.
Minulta pyydettiin, että julkaisisin puheeni Suomi100 Oikeusvaltio -seminaarista (31.10.17), joten tässä hei ja kiitos -rimpsuista riisuttu versio:
***
Millainen on sateenkaariväestön yhdenvertaisuus Suomessa juuri nyt ja mihin olemme matkalla? Jos aloitamme ihan siitä, että tuoreessa THL:n kouluterveyskyselyssä yli viisi prosenttia kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista Suomessa ilmoitti, että heillä on muunlainen sukupuolikokemus, kuin se, miksi heidät on syntymässä määritelty. He ovat siis muun- tai transsukupuolisia. Useimmat meistä ymmärrämme, että kyseessä ei ole mikään uusi transsuperpöpö – ajat ovat vain vihdoin muuttuneet ja nykyään on jo vähän sallitumpaa puhua omasta sukupuolestaan ja siitä, että se ei välttämättä vastaa yhteiskunnan normeja. Trasekin käsityksen mukaan arvio sukupuolenkorjausprosessiin hakeutuvien määrästä on noussut reippaasti ja että tällä hetkellä noin 800 henkilöä vuodessa hakeutuu transpoliklinikoille. Näistä noin vajaat 40 % ovat alaikäisiä. Vertailukohtana voimme katsoa vuoden 2013 numeroita, jotka olivat noin kahdensadan kieppeillä, joskin tässä on tiedossa vain täysi-ikäiset.
Seksuaalivähemmistöön kuuluvat taas ovat päässeet askeleen eteenpäin maaliskuussa muuttuneen avioliittolain myötä. Väestörekisterikeskuksen mukaan ensimmäisen puolen vuoden aikana vihittiin 456 samaa sukupuolta olevaa paria. Rekisteröityneestä parisuhteesta avioliittoon siirtyivät 1122 pariskuntaa. Olemme tänä vuonna päässeet myös lukemaan suomalaisen tutkimustyön riemuvoitosta, kun Sateenkaariperheet ry:n ja Väestöliiton yhteishanke osoitti, että sateenkaariperheiden lapset ja nuoret eivät todellakaan koe haittaa siitä, että kasvavat sateenkaariperheissä.
Niin, koska sateenkaarinuoret sinänsä potevat kyllä pahaa oloa. Nuorisotutkimusseuran Katarina Alangon vuoden 2014 selvityksen mukaan ei-heteronuorilla oli heteronuoria enemmän fyysisen tai psyykkisen väkivallan kokemuksia. Transnuorista oli ajatellut itsensä vahingoittamista yli 50 %. Miksi näemme niin huolestuttavia numeroita? Niin isoja? Onko tämä muuttumassa? Miksi emme puhu asioista kovempaan ääneen?
Nämä numerot eivät valitettavasti kerro mitään intersektionaalisuudesta, eli siitä, miten moniperusteinen syrjintä kohdistuu niihin, jotka kuuluvat myös toiseen vähemmistöön. Kiitänkin tässä etenkin Hniniä, Grönforsia sekä Tiiriä rohkeista ja tärkeistä puheenvuoroista. Minä en ole vain muunsukupuolinen, vaikka työssäni usein redusoinkin itseni siksi. Olen myös suomenruotsalainen, kroonisesti sairas, valkoinen ja ja korkeasti koulutettu. Moninaisuuden tunnistamiselle tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyössä, järjestökentällä ja kyllä, lainsäädännöllisessä työssä ja viranomaistyössä, on huutava tarve. Minulle on suuri ilo ja kunnia olla mukana Oikeusministeriön Rainbow Rights -hankkeen yhteydessä järjestettävässä moniperusteisen syrjinnän selvitystyössä. Toivon, että tämä syksy on alku uudenlaiselle otteelle tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyöhön, ja toivon, että tämä muutos leviää kaikilla yhteiskunnan tasoilla, niin että olemme joskus esikuvia jopa EU-tasolla, eikä pelkästään niin, että olemme nimellisesti tasa-arvoisia. Edellisessä paneelissa oli puhetta siitä, että ns. “vähemmistöjen oikeudet” ja niiden tila on kuumemittari – kiitos Juha Jokelalle tästä, fantastinen tapa ajatella asiaa. Nämä numerot, mitä olen tuonut esille esimerkiksi transnuorten osalta osoittavat mielestäni, että Suomi-neidolla on muutakin kuin pieni kevätflunssa. Elohopea paukkuu, kun vähemmistöstressiä potevat nuoret pohtivat jopa oman henkensä riistämistä.
Suomea sanotaan usein tasa-arvon esimerkkimaaksi. Onkin totta, että hyvinvointivaltiomme jatkuvasti mahdollistaa monelle ihmiselle sen, että he voivat vapaasti pyrkiä sellaista tulevaisuutta päin, joka tuo heille tukea, turvaa ja täyttymystä. Meillä on paljon mistä olla kiitollisia ja meitä muistutetaan tästä valitettavan brutaalein keinoin välillä. Sukupuolentutkijana myös minä olen kriittinen muun muassa avioliiton instituutiota kohtaan, mutta on vaikeaa keskittyä syvälliseen instituutioanalyysiin, kun ympärillämme tapahtuu kamalia joka päivä. Tsetsenian homovainot ovat eräs esimerkki tästä, niin myös ne lukuisat transfobiset murhat, joita muistamme eduskuntatalon portailla parin viikon päästä transmuistopäivänä. Olen kiitollinen siitä, että saan rakastaa avoimesti ja kävellä tyttöystäväni kanssa avoimesti Turun kaduilla käsi kädessä. Kuitenkin myös minun on ollut pakko todistaa olevani steriili, jotta saisin juridisen sukupuoleni korjattua. Mustola mainitsi, miten ennen translakia kaikesta jouduttiin käymään oikeutta ja niin myös minä olen vienyt Kelan oikeuteen ja voittanut, mutta vuosi oli 2015.
Viimeistään vastikään uutisissa ollut raskaana oleva mies on todistanut suurelle yleisölle sen, että hyvinvointivaltion on pakko olla joustava. Ihmisoikeusteemat pysyvät koko ajan pitkälti samoina, mutta käytännön kysymykset saattavat vaihdella. Sateenkaareva ja sateenkaariystävällinen Suomi on työmaa, jossa jokaisen panos on tärkeä ja tarpeellinen. Meidän on pakko olla valppaana ja meillä täytyy olla valmius reagoida, koska alati moninaistuva tulevaisuus on tosiasia. Arvon yleisö, te, kuten minäkin, tiedätte tämän, koska olette täällä tänään. Mennään yhdessä täältä ulos varmistamaan, että Suomi 150 v -juhlaseminaarissa tämä on jo niin itsestäänselvä teema, että se ei mahdu edes ohjelmaan. Kiitos.
“Miksi transihmisiä pitäisi nostaa esille? Miksi ei esimerkiksi nahkahomoja?”. “Koska sinä saat nykyään mennä naimisiin, minut on pakkosteriloitu”, “koska sinun identiteettisi ympärille on rakennettu baareja ja tapahtumia, minua pidetään vihaisena riehujana” tai “koska sinua kehutaan siitä, miten rohkea sinä olet, kun tulet kaapista – minä saatan menettää perheeni ja ystäväni”.
Homonormatiivisuus, pitkä ja akateeminen sana, kuvaa ilmiötä, joka estää solidaarisuuden toteutumista. Normeja syntyy joka yhteisöön ja on jollain tavalla ymmärrettävää, että halutaan sulautua massaan, olla kerrankin “kunnollisia” ja “normaaleja”. Mutta mitä enemmän tyydytään omiin etuoikeuksiin, sitä enemmän me muut jäämme paitsi. “Ihmisoikeudet? Kiitos, minulla on jo!”.
Minä hukun sateenkaarinorsuprintteihin ja Tom of Finland -teemaisiin leivoksiin samalla, kun käyn oikeutta KELAn kanssa hormonikorvaushoitojen korvauksista. Sanoimme TAHDON yhdessä 2013, mutta missä olet, kun vaadin translakiin muutosta?
Solidaarisuus tarkoittaa intersektionaalisuutta, ymmärrystä siitä, että kukaan ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat. Se tarkoittaa sitä, että ymmärtää oman asemansa – valkoisena, heterona, cissukupuolisena, työssäkäyvänä jne. Se tarkoittaa, että käyttää etuoikeuksiaan muiden puolustamiseen silloin, kun he tätä kaipaavat. Sitä, ettei tyydy siihen, että pääsee naimisiin, kun taas naapurin transihminen ei saa oleskelulupaa yhteiseen sateenkaarivaltioon. Hän saa vain hedelmättömyystodistuksen.
Kirjoitin tosiaan pienen tekstin uuteen Solidaarisuuskalenteriin 2018. Voit ostaa sen täältä.
Johan on vierähtänyt tovi viime tekstistä! Olen pitänyt aktiivisesti yhteyttä ihmisiin Facebookin ja Twitterin kautta, ja nettisivut pääsivät hiukan unohtumaan.
Kesäkuussa kävin Norjassa, kun Barn- och likestillningsdepartementet (eli the Ministry for Children and Equality, aika hauska kombo!) kutsui minut puhumaan vihapuheesta (ks videolinkki!). Ehdin myös käydä Sideways-festareilla translakitiimin kanssa ja uusi sukupuolitemppuratamme oli supermenestys! (kuva alla; en valitettavasti muista kuvaajaa). Juonsin myös keskustelun aiheesta samaisilla festareilla (ks videolinkki!)
Turun valtuuston työ alkoi ja niin ollen myös Feministisen puolueen Turun toimintaryhmän varjovaltuustotyö. Helsinki Prideillä oli mm Legal Gender Recognition in the Nordic Countries -keskustelu ja on pakko sanoa, että on aina yhtä kuumottavaa kritisoida ”järjestelmää”, kun ”järjestelmä” nousee ylös ja toteaa olevansa ”kai sitten se portinvartija, mistä puhuitte”. I en kolumn för Stiftelsen Pro Artibus skriver jag i juni:
Min feminism funderar: Vad kan jag säga om makt som en vit, relativt medelklass högt utbildad icke-binär finländare med kroniska sjukdomar? Den utgår från att kön inte går att separera från andra kategorier. Det är otroligt svårt på en praktisk nivå. Jag inser vilka privilegier jag har när jag skriver kolumner på en MacBook på kaféer där jag dricker sojalatte med veganvänlig vitchokladsirap.
Vi – tillsammans med CampusSport i Åbo, råddade till på kampus då vi smällde upp bättre toasymboler och det fixades ett könsneutralt omklädesrum. Upea, maaginen valokuvaaja Sonja Siikanen aloitti Suomi 100 -projektinsa ja kuvasi esimerkiksi Eva Biaudetin, Pekka Haaviston, Minttu Mustakallion, Pelle Miljoonan, Antti Holman – ja minut näin:
Heinäkuussa kirjoittelimme lausuntoja, mielipidekirjoituksia ja muuta transpropagandaa Trasekin kanssa (esim tämä). Puuhailin Turku Prideä (tietämättä vielä, että tulisin jättämään organisaation tämän vuoden Priden jälkeen, yhyy!) ja transasiaa. Kävin ensimmäisissä homohäissäni (kera äärimmäisen kauniin tyttöystävän), kun hyvät ystävämme menivät naimisiin ❤
Aloitin uuden tutkimusprojektin, Living with hiv in Finland. Haastattelen siinä Suomessa asuvia, hiv-positiivisia, miesten kanssa seksiä harrastavia miehiä! Vielä muuten mahtuu mukaan, jos sinä satut kuulumaan kohderyhmään!
Elokuussa vein kummalapseni Lintsille ja se oli aivan mahtavaa. Kävin Tukholman Prideilla kutsusta vetämässä paneelikeskustelun Queer Remembering – kiitos tästä mahdollisuudesta. Kävin myös Aboagorassa puhumassa sukupuolen moninaisuudesta yhdessä hyvän ystäväni Viima Lampisen (Seta ry) kanssa ja kirjoitin uuteen Solidaarisuuskalenteriin (ei ole vielä julkaistu, tilaa se täältä!). Ja niin, ostinhan minä asunnonkin. Turusta. Se lähti täysin käsistä: glitter-/hilemaaleja, viidakkotapettia, feikkikukista tehty paneeli, katosta roikkuvat kukkahyllyt, uusrenesanssisohva, itse ”entisöity” työpöytä ja kasveja, kasveja, kasveja EVERYWHERE! Lakkasin kynsiä tosi ahkerasti ja femmeilin, kunnes remppa vaati veronsa ja kaikki kynnet olikin katki.
Sitten olikin jo Turku Pride ja siitä voisi kirjoittaa pitkäänkin, mutta tyydyn toteamaan, että olipahan älyttömän rankka työrupeama, mutta älyttömän onnistunut ja hyvä meininki tapahtumissa! Päätin kuitenkin Pride-viikon jälkeen, että kaipaan vähän taukoa ja Turku Pride todennäköisesti vähän taukoa minusta, joten ”irtisanouduin” ja ilmoitin, että en ole käytettävissä Turku Pride 2018 -tapahtumaviikkoa varten. Se oli raskas, mutta hyvä päätös. Totuus on, että vaikka tässä luettelen kivoja asioita, niin olin Priden jälkeen todella uupunut ja pelkäsin jopa burnoutia. Olin kotona, rauhassa, teekupin ja kirjojen ja kissojen ja silhuettiristikoiden kanssa aika pitkään ja olen edelleen toipumassa ja yritän priorisoida ja tehdä fiksumpia valintoja. Minulla on kuitenkin hauskoja uutisia: Sain Taiteen Edistämiskeskukselta apurahaa (tai siis, Turun kaupunki sai), joten voin jatkaa työtäni esteettömyys- ja saavutettavuuskonsulttina projektissa 2.0. Lisäksi aloitan yhteistyön Ekvalitan kanssa, mikä tuntuu TODELLA jännältä!
Syyskuussa SNÄPPÄSIN! Minä! Dinosaurus! Kyseessä oli Sakki ry:n ja SLL ry:n Puhutaan Panemisesta-kampanja. Käsittämättömän hauskaa ja toivon mukaan hyödyllistä. Lisäksi julkaistiin kuukauden aktivisti -juttu Amnesty Internationalin lehteen minusta ja kehotan siinä menemään Vinokinoon! Julkaistiin myös kuvat Näkymätön Sukupuoli -kirjasta, jonka release date valitettavasti siirtyi ensi vuoden puolelle. Upea kuvat otti Jenni Holma enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan kirjaa!
Upea hollantilais-italialainen taiteilija Baukje Spaltro yllätti totaalisesti, kun hän mailasi ja kertoi maalanneensa minusta kuvan taideprojektiinsa, missä hän tulkitsee ”paikallisia ritareita”, ihmisiä, jotka ovat mukana määrittelemässä Turun identiteetin. Olin todella otettu siitä, että sain nimikkeen ”Aura knight” tämän seuraavan kuvan myötä. Sopivasti nimittäin tuli uutiset siitä, että sain paikan Turun kaupungin vammaisneuvostosta.
Tässä lyhyt recap minun kesästäni! Paljon paljon paljon kiitollisuuden aiheita, KIITOS kaikille! Tukemisesta, mahdollistamisesta. Siitä, että olen saanut olla myös väsynyt, rikki, uupunut, pettynyt, vihainen, surullinen ja että minua on tsempattu silloinkin, kun on ollut totaalinen luuseriolo eikä ole tehnyt mieli mennä sänkyä kauemmas julmaan maailmaan. Kaikki ei todellakaan ole ollut yhtä menestystarinaa ja alan huomaamaan ja ymmärtämään sen tärkeyden, että niitäkin asioita tuodaan esille. Tästä esimerkkinä hieno, pitkä ja koskettava ketju Twitterissä joka alkoi twiitistäni Hei, olen Panda ja sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Voin silti hyvin nyt, kun on vihdoin oikea lääkitys. Kuka sä oot? Mikä meno?
Kela – tuo lafka, jonka kanssa minäkin olen kertaalleen käynyt Vakuutusoikeudessa (ja voittanut), lafka joka on melkein kaikille suomalaisille tuttu, lafka joka aiheuttaa päivittäin suomalaisille stressiä ja ahdistusta. Toisaalta Kela, jonka pitäisi olla eräs hyvinvointivaltiomme kulmakivistä, järjestelmä, jonka pitäisi pitää huolta meistä myös silloin, kun me emme itse siihen kykene. Pyh. Kaunis ajatus, mutta tässä Byroslovakiassa tuntuu, että apua saavat vain ne, jotka jaksavat tapella ja vääntää ja täytellä lappua lapun perään. Ja nyt Kela on taas uutisissa käsittämättömästä, jo epäoikeutetussa asemassa olevien ihmisten kiusaamisesta.
Kela kilpailuttaa siis jälleen tulkkauspalvelut ja uhkaa näin ollen sekä perustuslain että YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien koskevan sopimuksen toteutumista:
Toteutuessaan uudet sopimusehdot mm. käytännössä pakottavat tulkin päivystämään palkatta, pakottavat tilaajan (eli tulkkia tarvitsevan) arvioimaan minuutilleen tarvitsemansa tulkkauksen kesto (venynyt tarve tarkoittaa, että tulkki joko tekee ilmaiseksi töitä tai jättää asiakkaan kesken), kaventavat tulkin tarjoamien kommunikaatiopalveluiden määrää, rajaavat radikaalisti tulkkien työskentelyalueita, poistavat matka- ja peruutuskorvaukset sekä heikentävät tulkin mahdollsuutta työaikasuunnitteluun, mikä saattaa vähentää tulkkien saatavuutta ja kostautua tilaajille ”ei oon” muodossa.
Tämä toisi mahdollisesti katastrofalisiakin vaikutuksia n. 5000 tulkkipäätöksen saaneen asiakkaan elämään. Lisäksi Kela välittää n. 90 % kaikista Suomen tulkeista ja on näin ollen todella, todella tärkeä ”työnantaja” myös tulkkauksen ammattilaisille.
Suomen viittomakielen tulkit ry:n puheenjohtaja Emilia Norppa lainasi puheenvuorossaan yhdistyksen some-postauksessa erään tulkin yhteenvetoa tilanteesta:
Sovitaanko niin, että tilaan sinulta 8 tuntia työtä. Sinä valmistaudut työhön huolellisesti, vaikkapa parina päivänä useamman tunnin. Matkustat luokseni tunnin. Odotat minua perillä jonkin aikaa ja minä ilmoitan sitten sinulle, että en tarvitsekaan palveluasi. Koska työsi peruuntui, en maksa sinulle mitään, siis E-N mitään.
Lisäksi voisimme sopia, että voisin ehkä tilata sinulta huomenna jotakin. Sinä lupaat pitää kalenteriasi auki. Jos kalenterisi on yhä tyhjänä, mutta kello lyö 16.00, kiellän sinua sulkemasta enää kalenteriasi. Varaan sinut EHKÄ itselleni! Saatan huomenna lennosta tarvita palvelujasi. Haluaisit ehkä rahaa siitä, että joudut päivystämään, mutta äläpä luule turhia, tyhjästä minä en sinulle maksa!
Muistathan myös, että vaikka yrityksesi olisi menestyvä ja töitä riittäisi, olen minä sitä mieltä, ettet saa rekrytoida kilpailutuskauden aikana lisää työvoimaa tilaamieni töiden suorittamiseen. Et myöskään saa pyytää mukaan yrityksestäsi työntekijää, joka kokemuksesi mukaan osaisi hoitaa työn parhaiten, vaan sinun pitää hoitaa homma itse, koska minä annoin työn henkilökohtaisesti juuri sinulle.
Sovitaanko? Ai ei? No, kyllä näin nyt silti sovitaan.
”– Jos tulkki lähtee kesken kaiken, olen kieletön.”
Hyvää vappua! Minulla oli tänään kunnia pitää tämän vuoden Turun yliopiston ylioppilaskunnan TYYlikäs vappu -tapahtuman Puheen keväälle ja se meni kutakuinkin näin:
Hyvät Ylioppilaat ja muu juhlaväki! Studenter och festfolk! Pari ajatusta Keväästä
Kevät, symboliikan lempikohde. Olet jälleensyntynyt, valosta nauttiva turkulainen Aurajoen rannassa. Olet väsyneen opiskelijan herääminen, muistutus ehkä nuoruudesta, voimasta, lämmin pehmeä valo vihreän lehvästön läpi suodatettuna.
Lohdutuksesta – siitä, että “kyllä se siitä”.
Olet jalo ja hillitty ja välillä suorastaan epäesteettinen, sillä niinkin paljon kuin me turkulaiset rakastamme jokeamme, niin sen jään alta paljastuu joka kevät roskia, tai pyörävarkaiden luvatun kaupungin lunnaita.
Olet temperamenttinen valtiatar, joka lähettää meidät pyörällä luennolle ja joka pakottaa meidät bussilla kotiin, koska meillä ei ole sopivia vaatteita raekuurossa pyöräilemiseen -ja jos meillä joskus olisikin ollut talvirenkaat alla, niin ne onkin jo vaihdettu pois – sekä pyörästä että autosta.
Muistan lapsena ajatelleeni, että talvi vain pikkuhiljaa muuttuu kevääksi ja sen jälkeen kesäksi, ainoina merkkeinä ne kukkapäiväkirjat, mitä pidimme partiossa. Se joka löysi ensimmäisen leskenlehden voitti tikkarin, valkovuokosta sai jo hienon herätyskellon. Symboliikkaa toki sekin.
Tänä vuonna kevät ilmestyi Turkuun eräs päivä maaliskuussa, korot paukkuen vielä jäistä maata vasten, karjaisten TÄSÄ MÄ NY OON. Oli valoisaa ja lämmintä jo kauan ennen kuin talvi oli suostunut luovuttamaan kunnolla, sillä silläkin hetkellä, kun tämä puhe löysi tiensä paperille katsoin ikkunasta ulos ja näin lumisadetta, joka tuntui tanssivan ja hihittävän hiljaa. Kuten Mokoma sen jo lauloi:
Luulin kinosten jo vihdoin sulaneen
ja valon auringosta tuoneen elämän lahjaksi luoduilleen
Ei luulo tiedon väärtinä voi olla omillaan.
Katsoin sanakirjasta sanan juksaava – på svenska att narras; joku, joka huijaa kevyesti viihdyttääkseen itseään tai saattaa muita harhaan – huumorin varjolla. Totisesti tuntuukin välillä siltä, että satavuotias Suomemme on paikka, jossa meitä juksataan paitsi takatalvien muodossa myös alati muuttuvalla yhteiskunnalla –
yhteiskunta, jonka kevät on tänä vuonna näyttänyt meille aivan parhaat puolensa:
Sen lisäksi, että pajunkissat ja vehreys kutsuivat tänäkin keväänä itsensä Turun keskustaan, tasa-arvoinen avioliittolaki saapui ja meidän yhteiskunnallisia keskustelujamme leimasi sellaiset teemat kuten rakkaus ja ihmisoikeudet ja feminismi.
Haluan ajatella, että oikeuskin tulee aina väistämättä. Se – tai sen puute – on teemana ollut valitettavan läsnä myös politiikassamme. Meidän 100-vuotiaamme, juhlijamme, lähettää alaikäisiä turvapaikanhakijoita sota-alueelle kuolemaan. Meidän 100-vuotiaamme jättää puoliväliriihessä perhevapaauudistuksen lähtötelineisiinsä. 100-vuotiaamme pakkosteriloi ihmisiä sukupuolensa takia. 100-vuotiaassa Suomessa palloitellaan ihmisiä luukusta luukulle, sossusta Kelaan, ja opiskelijat ja vähävaraiset pistetään ehkä nostamaan lainaa, jotta vuokranmaksu sujuisi, sillä on niin kiire, niin kiire, resurssit niin vähissä-
PLING 150 euroa ja kaksi sanaa: sori siitä.
Som skärgårdsbördig hör även båtarna till våren, riggens ljud med rep mot masten, pluppandet och guppandet när isen ger efter och friskt, kallt vatten slår mot strandstenarna. För mig känns det extra passande just nu att vårens första blomma är tussilagon – en otroligt envis växt som kanske inte blommar störst och ståtligast, men som är vacker på sitt sätt. När tussilagon kommer är det säkert att det nog blir vår, för tussilagon är sega och envisa på samma sätt som vi studerande hamnat märka att vi måste vara sega och envisa när vi kastas runt i den samhälleliga soppan.
Det här är mitt hjärtevarma tack till våra studentkårer och studerandekårer som jobbar oupphörligt för vårt allas bästa. Tämä on mitä lämpimin kiitokseni kaikille meidän ylioppilas- ja opiskelijakunnille, jotka tekevät väsähtämättä töitä kaikkiemme eteen.
Sillä valo ja lämpö voittavat kuitenkin aina lopuksi ja leskenlehtiä seuraa sini- ja valkovuokot. Kesä tulee väistämättä, takatalvesta huolimatta. Tuli sitten tänään vielä raekuuroja tai räntäsadetta, niin näemme jo auringon ja pian jo helle saapuu, talviturkki ehkä heitetään, etenkin jos on yllytyshullu tai teekkari,
ja Turku sekä Turun opiskelijaväestö puhkeaa kukkaan. Jos katsot oikein tarkkaan ihmisiä, jotka ottavat aurinkoa jokirannassa pipo vielä päässä, sormikkaat vielä kädessä, niin tulet huomaamaan, että kimallamme kaikki kullan lailla kevätauringossa,
sillä kevät on elämän riemuvoitto eikä kukaan ei tunne tätä vahvemmin kuin opiskelijat.
Me näemme sen saapumisen lopputenttien muodossa, mutta toisaalta myös valmistujaisissa ja skumppalasien heijastuksessa. Me haistamme sen liian pitkään käyneestä simasta ja nurmikon tuoksusta. Kuulemme sen avoimien ikkunoiden läpi linnunlaulun ja ohikulkevien haalariporukoiden iloisena mölinänä. Tunnemme sen – noin 10 yksikköä liian korkealla peruspulssina, kun viimeinen tenttiviikko lähenee loppuaan, mutta noin 60 yksikköä korkeampana, kun vedämme ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen lenkkarit jalkaan ja lähdemme valloittamaan Kupittaata.
Se löytyy yllättävistä paikoista – milloin jonkun hukatun ylioppilaslakin muodossa jonkun vieraan ihmisen kotoa kotibileiden jälkeisenä aamuna, milloin pastellisävyisistä mekoista pikkusisaruksen lakkiaisissa, milloin siitä koiranjätöksestä, jonka sulanut lumi paljasti kotimatkalla olevan puiston laidalta ja johon juuri astuit.
Minulle kevät on sitä, kun voin jättää parvekkeen oven auki yöksi ilman, että joudun nukkumaan villasukat jalassa. Se on takapihan koivun ja sen myötä myös valitettavan allergian herääminen, se on naamansa hautaamista auringon lämmittämään kissanmahaan.
Kevät, olethan jatkossakin muistutuksemme siitä, että kunhan jaksamme pimeän läpi, niin valo tulee kyllä takaisin luoksemme.
Hyvä juhlaväki, kära festfolk. Malja keväälle – en skål för våren – olkoon hän aina innoittajanamme ja muusanamme.
Panda Eriksson 