Puheenvuoro Oikeus olla minä – Turku laadukkaan transterveydenhuollon puolesta -mielenosoitukseen

Olen valitettavasti tänään 9.7.2020 juuri iltavuorossa, joten meidän Trans ry-läisten yhdessä TuSetan kanssa järjestämä Oikeus olla minä – Turku laadukkaan transterveydenhoidon puolesta -mielenosoitus jää minulta väliin. Kirjoitin siihen kuitenkin lyhyen puheenvuoron, sillä aihe on äärimmäisen lähellä sydäntäni.

Sisältövaroitukset: Mainintana seksuaalinen ja muu väkivalta, transfobia, itsemurha.

“I believe in us getting our rights, or else I would not be out there fighting for our rights” sanoi trans-, homo- ja ihmisoikeusaktivisti Sylvia Rivera New Yorkissa 1973. “Sanoi” on ehkä väärä sana, sillä Sylvia joutui huutamaan saadakseen äänensä kuuluviin. Yleisö, joka koostui pitkälti valkoisista homoseksuaalien ja naisten oikeuksia ajavista ihmisistä, eivät jotenkin kestäneet sitä, että tämä ruskea, Puerto Ricolaistaustainen, vihainen, uupunut, pahoinpidelty ja raiskattu, työnsä ja asuntonsa menettänyt, tasaisin väliajoin putkaan joutuva, helvetin rohkea ja upea, transsukupuolinen nainen kertoi tarinansa.

Historia kertoo myös, että puheen jälkeen Sylvia meni kotiin ja yritti itsemurhaa.

Sylvian puheenvuoro ja sen vastaanotto kertoo paitsi rasismista ja transmisogyniasta myös siitä, miten äärettömän uuvuttavaa on huutaa vastatuuleen, kun liittolaisiksi ja hyväntahtojiksi itseään sanovat eivät kuuntele. Suomalaiset transihmiset, kuten kansainväliselläkin tasolla, ovat äärimmäisen päteviä sanoittamaan omat tarpeensa. Olemme puhuneet niistä kaduilla, lukemattomissa puheenvuoroissa sosiaalisessa mediassa kaikkien nähden, kabineteissa ja kuulemisissa, lääkärissä ja erinäisissä yhteistyötapaamisissa, mediassa ja blogeissa. Olemme antaneet omat kasvomme, omat nimemme, omat tarinamme muiden käyttöön, koska olemme niin kovaa toivoneet, että kauniit sanat johtaisivat myös kauniisiin tekoihin, tai edes siihen perustavanlaatuiseen lääketieteelliseen turvaan, johon olemme kaikki ihmisinä oikeutettuja. Kaikesta tästä valtavasta työstä huolimatta olemme nyt tilanteen edessä, missä asiat eivät pelkästään junnaa paikallaan, vaan on aito ja perusteltu huoli siitä, että transterveydenhuolto ottaa takapakkia.

Vetoan nyt päättäjiin, etenkin sote-puolella: Transihmisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Olemme kertoneet, ja kerromme jatkuvasti esimerkiksi Trans ry:n #MeidänÄäni -kampanjan muodossa, miksi uudet suositukset vievät meidät pelottavaa vauhtia sellaiseen suuntaan, joka ei vastaa mm. kansainvälisen transterveydenhuollon johtavan tahon WPATH:n, Endocrine Societyn taikka uudistuvan sairausluokituksen linjauksia.

En kykene edes arvaamaan miksi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta tuuttaava Suomi haluaisi ottaa tämän suunnan, mutta pyydän ystävällisesti korjaamaan tämä epäkohta pikimmiten, ennen kuin yhä useampaan translapseen, -nuoreen tai -aikuiseen sattuu, oli hän sitten mies, nainen, muunsukupuolinen, sukupuoleton tai jotain muuta. Sylvian sanoin: Uskon meidän ihmisoikeuksien toteutumiseen – sillä ihmisoikeuksia, kuten oikeutta hyvään terveydenhuoltoon, ei voi ihmiseltä viedä, ne ovat automaattisia. On päättäjien vallassa haluavatko kunnioittaa näitä vaiko ei.

Panda Eriksson, muunsukupuolinen, transaktivisti