Korona saapui ja yllätti autoilijat, katso kuvat! Paitsi tämä ei ole lumi eikä iltajournalistinen lööppi. Tuntuu aivan uskomattomalta, miten nopeasti sitä on tottunut tilanteeseen. Toisaalta pelkää kutakuinkin joka aamu herätessään, että maailma on loppunut.
Kuten olen kertonut olen vaihtamassa alaa ja opiskelen tällä hetkellä sairaanhoitajaksi AMK:ssa. Taisin istua Handledning och eHälsa –tunnilla, kun koronavirus nousi ensimmäisen kerran isosti keskusteluun. Joku oli lukenut uutisista, että tällainen virus on nyt oikeasti iso juttu saapuessaan Suomeen. Mehän olemme sikäli etuoikeutettuja Suomessa, että kaukaisen lokaatiomme, hyvinvointivaltiomme ja pienen väestömme myötä emme välttämättä koe vastaavanlaiset sairaudet järin dramaattisina täällä. Hoitoa on saatavilla, on kurjaa että maailmalla kuollaan, voisihan sitä muistaa pestä ne kädet. Me hoitsuopiskelijat emme kuitenkaan pystyneet puhumaan potilaan ohjaamisesta siellä tunnilla, vaan vuorotellen nostimme esille kysymyksiä, esitimme teorioita, pohdimme käytäntöjä. Opettaja yritti rauhoitella, netissä uutispalvelut oksensivat koko ajan uusia lööppejä ja pian pandemia oli tosiasia. Seuraavan viikon tunnit siirrettiin ”väliaikaisesti” ja osittain verkkoon, sitten kaikki oli siirretty verkkoon, sitten kampus oli suljettu. Olen itse ollut vallan tyytyväinen amk:ni, Novian, toimintaan. Info on kulkenut asiallisesti ja ajallaan ja koko ajan on viitattu viralliseen, tutkittuun tietoon.
Myös työpaikkani suunnalta tieto on kulkenut napakasti ja hyvin. Aika nopeasti loppui kuitenkin työt. Minä nollatuntityöntekijänä olin tietysti ensimmäisten joukossa, jolle ei enää järjestetty vuoroja – sittemmin kuulin, että myös vakkareita oli lomautettu. Suuri epävarmuustekijä oli huhtikuun puolessavälissä alkava harjoittelujakso ikäihmisten palveluyksikössä. Ikäihmiset ovat tunnetusti suurinta riskiryhmää, päästäisikö yksikkö minut edes ”töihin”? Näillä näkyminen olen menossa harjoitteluun ja odotan sitä innolla.
Tiedän, että tällä hetkellä duunia tekevät lukuisat (tulevat) kollegat, jotka ovat siellä ulkomaailmassa meidän takia. Vähintä mitä voimme tehdä on pysyä sisällä – heidän takia joo, mutta itsemme myös. Asetin siis itseni aika pitkälti heti uutisten saavuttua vapaaehtoiseen (pseudo-)karanteeniin. Tyttöystäväni asuu naapurissani, joten olemme viettäneet aikaa yhdessä ja sen lisäksi ”koronaperheeni” kanssa on tullut ulkoiltua. Koronaperhe on termi, joka parodioi queerteoriasta ja -aktivismista tuttua termiä ”chosen family”, eli valittua perhettä. Tämä viittaa niihin ihmisiin, jotka valitsee läheisikseen elämässään. Joillain tämä on biologinen perhe, monilla se koostuu muista ihmisistä, kuten ystävistä, kumppaneista jne.
Koronaperheeni koostuu parista ihmisestä, jotka ovat toimineet samalla tavalla, kuin minä itse, eli ovat heti menneet vapaaehtoiseen karanteeniin. Olemme kaikki noudattaneet perustavanlaatuisia hygieniakäytäntöjä, pesseet käsiä saippualla väh. 20 sekuntia, käyttäneet käsidesiä mikäli pesumahdollisuutta ei ole ollut, sekä pysytelleet kotona. Lisäksi olemme välttäneet läheisempää kontaktia yhdessäollessamme. Elbow bump on tullut tutuksi tervehdykseksi. Koska olemme kaikki säilyneet oireettomina ja sopineet näistä toimenpiteistä, olemme myös nähneet social distancingistä huolimatta. Olemme käyttäneet autoa, ei ollenkaan julkista liikennettä. Kaikki ovat, kumppaneineen, tehneet töitä/opiskelleet kotona käsin. Aika usein ohjelmassa on ollut luonnossa liikkuminen, mitä voi tehdä myös turvavälin päässä toisistaan.
Seuraa siis pari vinkkiä siitä, mitä voi tehdä Turun seudulla koronan aikaan. Suomen olosuhteissa etenkään korona ei selviä ulkona, joten luonnossa liikkuminen on mitä turvallisinta puuhaa, olettaen että siihen ei sisälly läheisyyttä muiden ihmisten kanssa. En myöskään väitä, että ”koronaperhe” on turvalliseksi todettu tapa, mutta itseni kohdalla tämä oli pakollinen myönnytys, sillä tälle ekstrovertille pääkoppa olisi räjähtänyt jo aikoja sitten, jos ei olisi ollut minkäännäköistä ihmiskontaktia. Lisäksi tiedostan, että on etuoikeus voida käyttää autoa ja jäädä kotiin – samalla, kun monet tietysti kärsivät valtavasti siitä, että on jäätävä kotiin, puhumattakaan taloudellisesta haitasta mitä tämä aiheuttaa yhteiskunnallemme. Kuitenkin, tässä kohtaa on parempi pitää huolta itsestään mahdollisimman hyvin. Olemme kaikki arvokkaita ja meitä kaikkia tarvitaan, kun jälleenrakentaminen alkaa.
Yksi ehdoton uusi ykkösmestari on Turun Katariinanlaakso ja sen yhteydessä oleva luontopolku. Se on luonnonsuojelualue, joka koostuu lehtosaarekkeista (jalopuita), kallionalusmetsästä, männiköistä ja kedoista. Lisäksi siinä on upea kallioinen ranta niittyineen. Olen saaristosta kotoisin ja veri vetää jatkuvasti veden äärelle, joten heittäydyin heti kaislikkoon innolla. Lisäksi maastossa kiipeily tuntuu kivalta ja Katariinanlaakso on sikäli helppo, että monessa paikkaa näkyy pienet polut. Ei tarvitse siis olla järin hyvässä kunnossa selvitäkseen korkeimmalle kalliolle, ja näkymä on järjettömän upea palkinto, etenkin ilta-auringon aikaan. Alueella on runsaasti kuolleita puita, isoja kiviä yms täydellistä valokuvausrekvisiittaa, kuten tämänkin postauksen joistain kuvista näkyy! Metsässä liikkuminen on tutkitusti terveellistä ja tässä melkeinpä tuntee verenpaineen laskevan stressitasojen kanssa.
Toinen kestosuosikkini on Pomponrahka, valtakunnalliseen soidensuojeluohjelmaankin kuuluva alue, jossa ilmeisesti yli 1/3 kaikista Suomessa tavatusta 600 hämähäkkilajista elää. Älä anna tämän pelottaa, ne eivät sinusta ole kiinnostuneita. Pomponrahkan ja Turun lentokentän lähellä olevan huoltoterminaalien (?) välissä on pieni alue, jossa on purettu talo ja sen pirstaloituneet ikkunat, epämääräistä metalliroskaa (kuten hienoja kylttejä!) sekä vanhoja lentokoneportaita. Täälläkin tuli kuvattua jokseenkin apokalyptisiä kuvia luontoretken yhteydessä.
Minä rakastan rakastan rakastan pitkospuita. Niissä kiteytyy niin moni hyvä asia lapsuudenkotini maisemista, soista, luonnosta, ihmisyydestä, ah. Heittäydyn aina melkein jotenkin nostalgiseksi, kun pääsen Pomponrahkaan kävelemään pitkospuilla. Yhden retken olen tehnyt myös myöhään ilta-aikaan otsalampun kera. Se on jotenkin aavemaista, kaikki oli niin kovin hiljaista, joten lauloin Let it Go’ta ja Total Eclipse of the Heart’ia täysin rinnoin. Jossain vaiheessa sammutin otsalampun ja kävelin kuunvalossa tuttua reittiä ja nautin siitä, että maailmassa on jotain näin puhdasta. Tunsin myös valtavaa kiitollisuutta siitä, että olen sattunut syntymään alueelle, jossa olen voinut kasvaa puiden seassa, sammalten pehmeyttä tunnustellen, kivillä hyppien ja saniaisia ihaillen. Olen kiitollinen siitä, että olen kasvanut arvostamaan metsää ja kallioita ja että voin nyt nauttia näistä, vaikka maailma on rikki, Suomessa poikkeustila ja pandemia ja kaaos.
Aina ihana Kurjenrahka edellyttää myös auton käyttöä, mutta siinä voisikin sitten senkin edestä viettää aikaa. En ole ikinä yöpynyt siellä, mutta moni reitti on tullut tutuksi ja etenkin vaihteleva maasto ilahduttaa. Siinä on jotain eläimellisen iloista, kun juoksee alas metsäpolkua, väistellen juurakoita ja lätäköitä ja joka paikassa tuoksuu vihreä. Eikä vielä ole edes kesä!
Myös Luolavuoren kalliot ja Luolavuoren pääluola ovat tulleet (pseudo-)karanteenin aikana tutuksi. Jos sinun kuten minunkin nuoruuteen kuului vahva Lord of the Rings -kausi, tulet arvostamaan tätä aluetta, sillä kivilohkareelta toiselle hyppääminen on todellakin köyhän henkilön sormuksenpalautusretki. Luola itsessään oli mielestäni myös aivan käsittämättömän hieno ja sinnehän ryömin, 30 m sisään, vaikka olin ensin sitä mieltä, että taitaa jäädä etäihailuksi. 
Myös Ruissalon luonnonsuojelualueen kauneudet ovat aikaisemmin jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Ruissalo on jotenkin ihan eri paikka keväällä, kuin kesällä. Klorofyllinvihreä kesähehkutus on, joo, ihan jees, mutta jotenkin jokin minua viehättää tässä mudantäytteisessä, beigessä ja ruskeassa maailmassa tällä hetkellä. Etenkin, kun sinivuokot puskevat väkisinkin läpi (ja jo maaliskuun alussa!) ja muodostavat jotenkin todella lohdullisen väriparin mutaisen maan kanssa.
Olen myös suunnitellut retkiä muualle, ja Turun kaupungin nettisivuilta voi tsekata esimerkiksi kaikki alueen luonnonsuojelualueet.
Yritän tällä päivityksellä oman koronameininkini keskeltä siis sanoa, että mikäli olet oireeton niin voit todellakin, myös valtion suositusten mukaan, mennä ulkoilemaan ja näin ollen pitää itsestäsi huolta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Itse kamppailen esim. niin treenimotivaation kuin tylsistymisen kanssa, mutta luontoretki ratkaisee molemmat ongelmat. Kyllä, mietin ihan todella paljon sitä, miten käy pienyrittäjien ja pätkätyöntekijöiden ja ystävien ja läheisten ja minun itseni. Monen meidän freelancerin, nollatuntityöntekijän ja keikkaduunarin työt loppuivat kuin seinään, monille tuli Kela joko uudestaan tutuksi tai eri tavalla tutuksi, lainsäädäntö rupesi kiinnostamaan kun valmiuslaki saapui, ravintolat ja baarit menevät kiinni, konkurssiuutisia ja yt-neuvottelu-uutisia kuulee aivan liian usein, itkettää ja ahdistaa ja samaan aikaan ihailen Sanna Marinia ja hänen hallitustaan todella paljon siitä, miten asiallista ja skarppia viestintää kansakunnalle on tullut. On todella outo tunne voida luottaa hallitukseen etenkin erään taannoisen kepulaisen fiaskon jälkeen. En voisi edes kuvitella miltä se setärivi näyttäisi siellä puhujanpönttöjen takana.
Silti – tai ehkä juuri siksi – tällä hetkellä tärkeämmältä tuntuu se happi ja se liike ja se kalliometsän vihreä ja ruskea ja harmaa. Koska nyt jos koskaan tuntuu elintärkeältä pitää mieli vireänä ja itsensä kunnossa, jotta tätä helvetin kaaosta jaksaisi. Ja jos ei tee yhtään mieli mennä metsään niin hey – ei ole pakko tykätä! Äläkä muutenkaan odota itseltäsi liikoja. Sinun ei tarvitse suorittaa karanteenia tai poikkeustilaa. Tee ne välttämättömät asiat ja sen lisäksi voi sitten fiilispohjalta keksiä muuta tekemistä. Sulje vaikka tämä ärsyttävä luontohehkutus ja keitä teetä, niin minäkin teen, kun uutisfeedi käy liian kuormittavaksi!
Kaikki kuvat: Tinksu Haapalainen / Sapfograf
Panda Eriksson 