”Mie tiiän, et musta ei oo kuulunut hetkeen”

Hyvää iltapäivää sinnekin! Antti Tuiskun tavoin voisin nyt todeta, että ”mie tiiän, et musta ei oo kuulunut hetkeen, mut nyt mie oon taas tääl ja mul olis vähän kerrottavaa”.

Postasin viimeksi eduskuntavaalien alla viime keväänä ja tämän jälkeen olen pitänyt (mielestäni suhteellisen ansaittua!) lomaa julkisesta toimimisesta. Kuten muistatte, kävelin aika pahasti seinään vuoden 2018 loppukeväästä ja toipuminen on ollut pitkä ja raskas prosessi. Lujasti lempeä -blogin Maarit Kallio kirjoitti jokunen päivä sitten Hesarille erinomaisen kolumnin aiheesta ”ikuisesti reippaan” uupumus ja se iski kuin sata salamaa suoraan takaraivoon. Voin nimittäin kertoa, että senkin jälkeen, kun ”ikuisesti reipas” saa apua on kimurantti tie parempaan vointiin: sitä on helppo kuvitella voivansa paremmin, kun saa edes osan työkyvystään takaisin, jos on tottunut siihen, että oma jaksaminen ja jopa oma-arvo määrittyy suorittamisen kautta.

Pandan selfie, jossa hänellä on päällä printtipaita. Paidassa on translippu ja teksti "We won't be erased".

Pikkuhiljaa transaktivismi, sosiaalisena oleminen ja esimerkiksi työ ja itsensä kehittäminen kiinnostivat taas. Sain myös erittäin hyvää sairaanhoitoa tueksi. Syksyllä 2019 aloitin Novian ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajaopintoni. On ollut kummallista olla taas opiskelijana, etenkin kun meitä ”aikuisopiskelijoita” on vain joitain luokalla, mutta luokkahenki on ollut todella mahtava ja olen löytänyt paljon uusia kavereita. Hakeuduin myös alan töihin, nimittäin kotihoitoon sijaisena. Täysipäiväinen opiskelu ja keikkatyöskentely siinä sivussa on jopa jaksanut kiinnostaa. Tämä ekstrovertti rakastaa  sitä, että pääsee aidosti kohtaamaan ihmisiä, sitä että työtä tehdään nimenomaan ihmisten kanssa, ei pelkästään tutkijan kammiossa yksin. Tuntuu siltä, että olen ehkä 10 korkeakouluvuoden jälkeen oppinut miten opiskellaan, sillä nykyään palautan useinkin koulutehtävät pitkään ennen deadlineja. Olen myös saanut kiitosta niin koulukavereilta kuin opettajiltakin nimenomaan ihmisläheisyydestä ja kohtaamisesta.

Kuvassa Panda on lavalla ja puhuu mikrofoniin. Hänellä on musta mekko, mustat polvisukat ja musta pitsineule päällä.
Trasekin 35-vuotisjuhlista. Kuva: Tinksu Haapalainen

Transaktivismin saralla on tapahtunut paljon ja siitä pitääkin blogata erikseen. Tämän tarkoitus oli olla tällainen lyhyt huudahdus täältä, että hei, I made it through, uskallan nyt puolen vuoden työkykyisenä olemisen jälkeen todeta, että uupumus taitaa olla oikeasti oikeasti ohi. Että ikuisesti reipas suorittaja pääsee taas suorittamaan, mutta ehkä tällä kertaa yritetään tapaa, joka ei veisi seinään 😉 Ja hei – lue tuo Kallion kolumni. Se on sitä hyvää settiä se!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s