“Miksi transihmisiä pitäisi nostaa esille? Miksi ei esimerkiksi nahkahomoja?”. “Koska sinä saat nykyään mennä naimisiin, minut on pakkosteriloitu”, “koska sinun identiteettisi ympärille on rakennettu baareja ja tapahtumia, minua pidetään vihaisena riehujana” tai “koska sinua kehutaan siitä, miten rohkea sinä olet, kun tulet kaapista – minä saatan menettää perheeni ja ystäväni”.
Homonormatiivisuus, pitkä ja akateeminen sana, kuvaa ilmiötä, joka estää solidaarisuuden toteutumista. Normeja syntyy joka yhteisöön ja on jollain tavalla ymmärrettävää, että halutaan sulautua massaan, olla kerrankin “kunnollisia” ja “normaaleja”. Mutta mitä enemmän tyydytään omiin etuoikeuksiin, sitä enemmän me muut jäämme paitsi. “Ihmisoikeudet? Kiitos, minulla on jo!”.
Minä hukun sateenkaarinorsuprintteihin ja Tom of Finland -teemaisiin leivoksiin samalla, kun käyn oikeutta KELAn kanssa hormonikorvaushoitojen korvauksista. Sanoimme TAHDON yhdessä 2013, mutta missä olet, kun vaadin translakiin muutosta?
Solidaarisuus tarkoittaa intersektionaalisuutta, ymmärrystä siitä, että kukaan ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat. Se tarkoittaa sitä, että ymmärtää oman asemansa – valkoisena, heterona, cissukupuolisena, työssäkäyvänä jne. Se tarkoittaa, että käyttää etuoikeuksiaan muiden puolustamiseen silloin, kun he tätä kaipaavat. Sitä, ettei tyydy siihen, että pääsee naimisiin, kun taas naapurin transihminen ei saa oleskelulupaa yhteiseen sateenkaarivaltioon. Hän saa vain hedelmättömyystodistuksen.
Kirjoitin tosiaan pienen tekstin uuteen Solidaarisuuskalenteriin 2018. Voit ostaa sen täältä.
Panda Eriksson 