Hyvää vappua! Minulla oli tänään kunnia pitää tämän vuoden Turun yliopiston ylioppilaskunnan TYYlikäs vappu -tapahtuman Puheen keväälle ja se meni kutakuinkin näin:
Hyvät Ylioppilaat ja muu juhlaväki! Studenter och festfolk!
Pari ajatusta Keväästä
Kevät, symboliikan lempikohde. Olet jälleensyntynyt, valosta nauttiva turkulainen Aurajoen rannassa. Olet väsyneen opiskelijan herääminen, muistutus ehkä nuoruudesta, voimasta, lämmin pehmeä valo vihreän lehvästön läpi suodatettuna.
Lohdutuksesta – siitä, että “kyllä se siitä”.
Olet jalo ja hillitty ja välillä suorastaan epäesteettinen, sillä niinkin paljon kuin me turkulaiset rakastamme jokeamme, niin sen jään alta paljastuu joka kevät roskia, tai pyörävarkaiden luvatun kaupungin lunnaita.
Olet temperamenttinen valtiatar, joka lähettää meidät pyörällä luennolle ja joka pakottaa meidät bussilla kotiin, koska meillä ei ole sopivia vaatteita raekuurossa pyöräilemiseen -ja jos meillä joskus olisikin ollut talvirenkaat alla, niin ne onkin jo vaihdettu pois – sekä pyörästä että autosta.
Muistan lapsena ajatelleeni, että talvi vain pikkuhiljaa muuttuu kevääksi ja sen jälkeen kesäksi, ainoina merkkeinä ne kukkapäiväkirjat, mitä pidimme partiossa. Se joka löysi ensimmäisen leskenlehden voitti tikkarin, valkovuokosta sai jo hienon herätyskellon. Symboliikkaa toki sekin.
Tänä vuonna kevät ilmestyi Turkuun eräs päivä maaliskuussa, korot paukkuen vielä jäistä maata vasten, karjaisten TÄSÄ MÄ NY OON. Oli valoisaa ja lämmintä jo kauan ennen kuin talvi oli suostunut luovuttamaan kunnolla, sillä silläkin hetkellä, kun tämä puhe löysi tiensä paperille katsoin ikkunasta ulos ja näin lumisadetta, joka tuntui tanssivan ja hihittävän hiljaa. Kuten Mokoma sen jo lauloi:
Luulin kinosten jo vihdoin sulaneen
ja valon auringosta tuoneen elämän lahjaksi luoduilleen
Ei luulo tiedon väärtinä voi olla omillaan.
Katsoin sanakirjasta sanan juksaava – på svenska att narras; joku, joka huijaa kevyesti viihdyttääkseen itseään tai saattaa muita harhaan – huumorin varjolla. Totisesti tuntuukin välillä siltä, että satavuotias Suomemme on paikka, jossa meitä juksataan paitsi takatalvien muodossa myös alati muuttuvalla yhteiskunnalla –
yhteiskunta, jonka kevät on tänä vuonna näyttänyt meille aivan parhaat puolensa:
Sen lisäksi, että pajunkissat ja vehreys kutsuivat tänäkin keväänä itsensä Turun keskustaan, tasa-arvoinen avioliittolaki saapui ja meidän yhteiskunnallisia keskustelujamme leimasi sellaiset teemat kuten rakkaus ja ihmisoikeudet ja feminismi.
Haluan ajatella, että oikeuskin tulee aina väistämättä. Se – tai sen puute – on teemana ollut valitettavan läsnä myös politiikassamme. Meidän 100-vuotiaamme, juhlijamme, lähettää alaikäisiä turvapaikanhakijoita sota-alueelle kuolemaan. Meidän 100-vuotiaamme jättää puoliväliriihessä perhevapaauudistuksen lähtötelineisiinsä. 100-vuotiaamme pakkosteriloi ihmisiä sukupuolensa takia. 100-vuotiaassa Suomessa palloitellaan ihmisiä luukusta luukulle, sossusta Kelaan, ja opiskelijat ja vähävaraiset pistetään ehkä nostamaan lainaa, jotta vuokranmaksu sujuisi, sillä on niin kiire, niin kiire, resurssit niin vähissä-
PLING 150 euroa ja kaksi sanaa: sori siitä.
Som skärgårdsbördig hör även båtarna till våren, riggens ljud med rep mot masten, pluppandet och guppandet när isen ger efter och friskt, kallt vatten slår mot strandstenarna. För mig känns det extra passande just nu att vårens första blomma är tussilagon – en otroligt envis växt som kanske inte blommar störst och ståtligast, men som är vacker på sitt sätt. När tussilagon kommer är det säkert att det nog blir vår, för tussilagon är sega och envisa på samma sätt som vi studerande hamnat märka att vi måste vara sega och envisa när vi kastas runt i den samhälleliga soppan.
Det här är mitt hjärtevarma tack till våra studentkårer och studerandekårer som jobbar oupphörligt för vårt allas bästa. Tämä on mitä lämpimin kiitokseni kaikille meidän ylioppilas- ja opiskelijakunnille, jotka tekevät väsähtämättä töitä kaikkiemme eteen.
Sillä valo ja lämpö voittavat kuitenkin aina lopuksi ja leskenlehtiä seuraa sini- ja valkovuokot. Kesä tulee väistämättä, takatalvesta huolimatta. Tuli sitten tänään vielä raekuuroja tai räntäsadetta, niin näemme jo auringon ja pian jo helle saapuu, talviturkki ehkä heitetään, etenkin jos on yllytyshullu tai teekkari,
ja Turku sekä Turun opiskelijaväestö puhkeaa kukkaan. Jos katsot oikein tarkkaan ihmisiä, jotka ottavat aurinkoa jokirannassa pipo vielä päässä, sormikkaat vielä kädessä, niin tulet huomaamaan, että kimallamme kaikki kullan lailla kevätauringossa,
sillä kevät on elämän riemuvoitto eikä kukaan ei tunne tätä vahvemmin kuin opiskelijat.
Me näemme sen saapumisen lopputenttien muodossa, mutta toisaalta myös valmistujaisissa ja skumppalasien heijastuksessa. Me haistamme sen liian pitkään käyneestä simasta ja nurmikon tuoksusta. Kuulemme sen avoimien ikkunoiden läpi linnunlaulun ja ohikulkevien haalariporukoiden iloisena mölinänä. Tunnemme sen – noin 10 yksikköä liian korkealla peruspulssina, kun viimeinen tenttiviikko lähenee loppuaan, mutta noin 60 yksikköä korkeampana, kun vedämme ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen lenkkarit jalkaan ja lähdemme valloittamaan Kupittaata.
Se löytyy yllättävistä paikoista – milloin jonkun hukatun ylioppilaslakin muodossa jonkun vieraan ihmisen kotoa kotibileiden jälkeisenä aamuna, milloin pastellisävyisistä mekoista pikkusisaruksen lakkiaisissa, milloin siitä koiranjätöksestä, jonka sulanut lumi paljasti kotimatkalla olevan puiston laidalta ja johon juuri astuit.
Minulle kevät on sitä, kun voin jättää parvekkeen oven auki yöksi ilman, että joudun nukkumaan villasukat jalassa. Se on takapihan koivun ja sen myötä myös valitettavan allergian herääminen, se on naamansa hautaamista auringon lämmittämään kissanmahaan.
Kevät, olethan jatkossakin muistutuksemme siitä, että kunhan jaksamme pimeän läpi, niin valo tulee kyllä takaisin luoksemme.
Hyvä juhlaväki, kära festfolk.
Malja keväälle – en skål för våren – olkoon hän aina innoittajanamme ja muusanamme.
Panda Eriksson 