Kun aloitin solubiologian opinnot Åbo Akademilla syksyllä 2010, en osannut arvata, että päätyisin vaihtamaan pääainetta – kahdesti. Pidin kovasti biologian opettajastani lukiossa (terkkuja Merville Turun norssiin!) ja halusin tutkinnon hoidettua pois alta päästääkseni työelämään. Koe-eläinkurssi kuitenkin muutti kaiken ja päädyin vaihtamaan pääainetta, suuntaa ja jopa koulua kokonaan keväällä 2013 ja sittemmin hakeutumaan takaisin yliopistoon 2015. Olin kirjoittanut luon.tiet.kandi -esseeni jo valmiiksi ja saanut siitä hyvän arvosanan – ja olin jopa nauttinut suuresti kirjoitusprosessista. Käytännön labratyö ja eläinkokeet olivat kuitenkin liikaa herkälle ja allergiselle ihmiselle, vaikka teinkin yhden kesän niitä töitä. Tässä kohtaa on pakko mainita, että arvostan suuresti entisten kollegoideni tekemää tutkimustyötä, vaikka olen vahvasti eri mieltä metodologiasta niiden tutkijoiden osalta, jotka käyttävät koe-eläimiä. Vaatii todellista omistautumista, jotta jaksaa sunnuntaiaamulla lähteä labraan vaihtamaan soluviljelyyn uutta nestettä. Päädyin itse hakemaan Humanistiseen ammattikorkeakouluun, kulttuurituotannon koulutusohjelmaan – ja pääsinkin, aika hienoin pääsykoetuloksin (98/100).
Åbo Akademilla rästiin jäi kuitenkin muutama kurssi, joita panttasin kaksi vuotta, kunnes vihdoin päätin, että aion saada paperini lunastettua. En halunnut jättää kolmen vuoden työn roikkumaan parin tentin varaan. Omien ”oikeiden” kulttuurituotanto-opiskelujeni ohessa palasin hetkeksi solubiologian maailmaan. Enää puuttui lopputentti, 10 opintopisteen mörkö nimeltään The Cell (Alberts et al). Tenttasin sen pois alta ja pääsin kuin pääsinkin luonnontieteiden kandidaatiksi.
Mielestäni koulutus menee harvemmin hukkaan. Rakastin ja rakastan yliopistomaailmaa ja sinne oli ikävä takaisin. Kandidaatin papereillani sain pätevyyden hakeutua maisterinopintoihin näin halutessani ja samalla se demonstroi kykyäni sitoutua ja viedä loppuun sen, minkä olen aloittanut. Biologia on yleispätevää tiedettä ja olen kiitollinen siitä, että olen päässyt lukemaan ja tutkimaan näin mielenkiintoisia asioita. Minusta ei ollut syövän parantamiseen, mutta veikkaan, että tutkinnosta on minulle hyötyä niin paperilla kuin käytännössäkin jatkossa.
Yliopistoikävä johti siihen, että syksyllä 2015 aloitin sukupuolentutkimuksen maisteriopinnot Åbo Akademilla. Se lukuvuosi meni huumassa, kun keksin tapoja yhdistää kulttuurituotannon ja sukupuolentutkimuksen teemoja ja löysin vihdoin oman alani. Valmistuin kulttuurituottajaksi keväällä 2016 (opinnäytetyöni esteettömyydestä ja saavutettavuudesta Turun kaupungin kulttuuri-instituutioissa sai täydet pisteet) ja päädyin projektitöihin kaupungille, johon sitten jäin ja jossa edelleen olen. Gradu on viittä vaille valmis ja sain jatko-opintopaikan Helsingin yliopiston Agoran TASOVA-hankkeen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvotyöhön keskittyvästä täydennyskoulutuksesta. Onhan elämässä jonkin verran epävarmuutta, kun tulot koostuvat projekti-, freelance- ja osa-aikatöistä, mutta herään joka päivä tietäen, että rakastan sitä, mitä teen.
Aina ei siis koulutuskaaos johda metsään. Opintotukien, koulutushakujärjestelmien ja yhteiskunnan struktuurien tulisi tukea alan vaihtamisen mahdollisuutta. Uudelleenkouluttautuminen tulisi olla jokaisen oikeus.
Panda Eriksson 